Miten te riitelette?

Kavereiden kanssa tulee puhuttua aika paljon parisuhteista ja poikaystävistä, vaikkei kaikilla sellaisia tällä hetkellä olisikaan ja omakin parempi puolisko on aikas kaukana. Se ei kuitenkaan estä meitä spekuloimasta, juoruilemasta ja kaivamasta esiin sisäisiä keittiöpsykologejamme. Eräällä kerralla ystäväni kysyi kovin kiinnostuneena, että miten meidän parisuhteessa riidellään. Se kun hänen mukaansa kertoo paljon ihmisistä ja parisuhteesta. Vastasin niin kattavasti kuin osasin ja jäin pohtimaan, että mitähän keittiöpsykologiystäväni nyt miettiikään minusta, meistä ja meidän parisuhteesta. Kuinka paljon tapamme riidellä, tai olla riitelemättä, kertookaan meistä?

Riitelijöitähän on ties monta eri tyyppiä; mököttäjää, kaunankantajaa, huutajaa, marttyyriä... Itse taidan olla sellainen inhottava riitelijä, joka riidan tullen iskee kylmästi ja kaunistelematta faktat tiskiin. Sellainen, joka satuttaa sanoillaan. Ei kovin helposti suuttuva ja huomattavasti helpommin leppyvä, mutta silti melkoisen inha tapaus. Ehkä siis hyvä paremmalle puoliskolleni, ettei hän riitele. Mutta voi kamala, mitä ajatteleekaan keittiöpsykologi pariskunnasta, joka ei riitele? Ollaanko me kamalan tylsiä, kun meillä ei ole draamaa? Meillä on vapaus olla omat itsemme, samanlaisia kuin olimme sinkkuina, mutta yhdessä. Me ei taideta oikein osata olla edes mustasukkaisia, vaikka oma miesvaltainen kaveripiirini ja paremman puoliskoni lähimmät tyttökaverit siihen hyvän sauman antaisivatkin. Me ollaan siis kai aivan kamalan tylsiä.

Toki meidänkin ruusuissa on piikkejä ja ollaan tietysti ajoittain eri mieltä. Voin myös myöntää olevani välillä varsin hankala tapaus, oikea jääräpää. Nälkäisenä ehkäpä miltei monsteri. Mutta vaikka kuinka monsterihetkinäni yritän, en saa parempaa puoliskoani ärsyyntymään saati oikeasti suuttumaan. Muistan lyhyen historiamme ajalta ehkä pari kertaa, kun olen saanut hänet ärsyyntymään, huolestumaan tai pettymään, mutta nekin olivat aivan aiheellisia, emmekä niistäkään saaneet riitaa pystyyn. Keittiöpsykologiystäväni sai varmasti miettimistä kerrakseen, tai sitten hän ei uskonut sanaakaan kertomastani. Pariskunta joka ei riitele? Vuosisadan vitsi vaiko kaksi toisensa löytänyttä tylsimystä?

Miten te riitelette?

Every now and then I end up talking with my friends about my better half  and our relationship. Last time we talked about arguing and my friend asked me how do we argue. Her opinion was that how we argue tells a lot about us and our relationship. So I tried to answer her as extensively as I could.

I have to say that we don't really argue. Of course we have disputes sometimes, everybody have them and sometimes I turn out to be a real monster but still we don't really argue. Or I do, he doesn't and it's totally his luck because of I'm not one of those easy persons when I'm angry. A few times when I've been a monster he has been disappointed, sad or annoyed, but that's all. No drama. We are boring. I know.

I'm not sure what my friend thought about that, I didn't dare to ask. Probably she didn't believe me. Who knows. How do you guys argue?

T-shirt - Samsoe&Samsoe

Shorts - Miss Selfridge

Flats - H&M

Bag - Guess

Riitta L, Cologny 2016

Ihana tyhmä ikävä

Päätin avoliiton jälkeen, etten enää ikinä halua seurustella. Eräs ystäväni kuitenkin viisaasti korjasi, että seurustelen kyllä, en vain ehkä enää ikinä halua erota. Niinpä päätin, etten hyppäisi suin päin parisuhteeseen vaan miettisin kahdesti, kolmesti tai kenties neljästi ennen moista päätöstä. Noudatin päätöstäni varsin hyvällä menestyksellä viime talveen saakka, mutta sitten lipesi. Elämääni oli salakavalasti tunkeutunut itseni veroinen jääräpää, jolla oli lisäksi kamalan pitkä pinna. Siinä missä koko jutun piti ensin olla kaveruutta, sitten pelkkää nukkumista ja sen jälkeen kai jotain ihme säätämistä, oli sillä jääräpäällä jonkin sortin koira haudattuna. Yritin parhaani mukaan vakuuttaa meidät molemmat siitä, ettei koko jutussa ollut mitään järkeä, mutta niin siinä vaan kävi - löysin itseni parisuhteesta, juuri parahiksi siihen, että lähdin pötkeltämään pitkin poikin maita ja mantuja.

Parisuhdetta ja välimatkaa on loogisesti seurannut ikävä. Välillä yksin liian isossa sängyssä pyöriessä olen miettinyt, että kuka ääliö rupeaa seurustelemaan vain lähteäkseen jokusen tunnin lentomatkan päähän siitä toisesta puoliskosta. Ei siinä ole mitään järkeä. Siinä joutuu ikävöimään. Ikävä sattuu. Tiedän muuttuvani välillä ikävän kasvaessa varsinaiseksi ketuksi. Valitan, nillitän, ärsytän ja kettuilen minkä ikinä kerkeän vain sen tähden, että se toinen on ihan liian kaukana. Tai ehkä se olen minä, mutta sillä ei ole oikeastaan väliä.

Se, että näkee toista suunnilleen kerran kuukaudessa ei taida olla resepti niihin kaikista toimivimpiin parisuhteisiin. Muistan rakastaneeni meidän arkea ennen lähtöäni. Sitä, että kokkailtiin illalla töiden jälkeen jommankumman luona ja mahat täynnä nukahdettiin yhtenä myttynä, limittäin, lomittain tai ainakin vierekkäin. Todella arkista, mutta eikö se kerro jotain parisuhteen laadusta, jos ikävöi juurikin arkea? Välimatka, aika ja ikävä ovat tosin saaneet tuon ajan tuntumaan kovin kaukaiselta. Siltä, kuin se olisi tarina, jonka olen joskus kuullut, kuin joku toinen olisi kertonut minulle elämästään. Ikävöidessä se tuntuu kuin harhalta ja välillä mietin, onko siihen sittenkään paluuta. Se kuulostaa vähän liian hyvältä ollakseen totta.

Heikkoina hetkinä valittaessani ikävästä ja kuinka kurjaa on ikävöidä, muistuttaa meistä kahdesta huomattavasti fiksumpi parempi puoliskoni minua ikävän hyvistä puolista. Miksi olisin ihmisen kanssa, jos en häntä ikävöisi? Ikävä lienee se, mikä aikanaan tuo minut takaisin Suomeen, takaisin Lappeenrantaan tai missä ikinä hän silloin majaansa pitääkään. Ikävä lienee se, mikä saanee minut myös pysymään siellä missä hän on. Koska kaukokaipuu iskee varmasti uudelleen ennemmin tai myöhemmin, toivon ikävän tuovan hänet mukanani, mikäli joskus haluan pidemmäksi aikaa pois kotikonnuilta.

Ihana tyhmä ikävä ei kai olekaan ihan niin tyhmä.