Ihana tyhmä ikävä

Päätin avoliiton jälkeen, etten enää ikinä halua seurustella. Eräs ystäväni kuitenkin viisaasti korjasi, että seurustelen kyllä, en vain ehkä enää ikinä halua erota. Niinpä päätin, etten hyppäisi suin päin parisuhteeseen vaan miettisin kahdesti, kolmesti tai kenties neljästi ennen moista päätöstä. Noudatin päätöstäni varsin hyvällä menestyksellä viime talveen saakka, mutta sitten lipesi. Elämääni oli salakavalasti tunkeutunut itseni veroinen jääräpää, jolla oli lisäksi kamalan pitkä pinna. Siinä missä koko jutun piti ensin olla kaveruutta, sitten pelkkää nukkumista ja sen jälkeen kai jotain ihme säätämistä, oli sillä jääräpäällä jonkin sortin koira haudattuna. Yritin parhaani mukaan vakuuttaa meidät molemmat siitä, ettei koko jutussa ollut mitään järkeä, mutta niin siinä vaan kävi - löysin itseni parisuhteesta, juuri parahiksi siihen, että lähdin pötkeltämään pitkin poikin maita ja mantuja.

Parisuhdetta ja välimatkaa on loogisesti seurannut ikävä. Välillä yksin liian isossa sängyssä pyöriessä olen miettinyt, että kuka ääliö rupeaa seurustelemaan vain lähteäkseen jokusen tunnin lentomatkan päähän siitä toisesta puoliskosta. Ei siinä ole mitään järkeä. Siinä joutuu ikävöimään. Ikävä sattuu. Tiedän muuttuvani välillä ikävän kasvaessa varsinaiseksi ketuksi. Valitan, nillitän, ärsytän ja kettuilen minkä ikinä kerkeän vain sen tähden, että se toinen on ihan liian kaukana. Tai ehkä se olen minä, mutta sillä ei ole oikeastaan väliä.

Se, että näkee toista suunnilleen kerran kuukaudessa ei taida olla resepti niihin kaikista toimivimpiin parisuhteisiin. Muistan rakastaneeni meidän arkea ennen lähtöäni. Sitä, että kokkailtiin illalla töiden jälkeen jommankumman luona ja mahat täynnä nukahdettiin yhtenä myttynä, limittäin, lomittain tai ainakin vierekkäin. Todella arkista, mutta eikö se kerro jotain parisuhteen laadusta, jos ikävöi juurikin arkea? Välimatka, aika ja ikävä ovat tosin saaneet tuon ajan tuntumaan kovin kaukaiselta. Siltä, kuin se olisi tarina, jonka olen joskus kuullut, kuin joku toinen olisi kertonut minulle elämästään. Ikävöidessä se tuntuu kuin harhalta ja välillä mietin, onko siihen sittenkään paluuta. Se kuulostaa vähän liian hyvältä ollakseen totta.

Heikkoina hetkinä valittaessani ikävästä ja kuinka kurjaa on ikävöidä, muistuttaa meistä kahdesta huomattavasti fiksumpi parempi puoliskoni minua ikävän hyvistä puolista. Miksi olisin ihmisen kanssa, jos en häntä ikävöisi? Ikävä lienee se, mikä aikanaan tuo minut takaisin Suomeen, takaisin Lappeenrantaan tai missä ikinä hän silloin majaansa pitääkään. Ikävä lienee se, mikä saanee minut myös pysymään siellä missä hän on. Koska kaukokaipuu iskee varmasti uudelleen ennemmin tai myöhemmin, toivon ikävän tuovan hänet mukanani, mikäli joskus haluan pidemmäksi aikaa pois kotikonnuilta.

Ihana tyhmä ikävä ei kai olekaan ihan niin tyhmä.