Meidän halloween

Koska kymmenen päivän loma vaihtelevan kääpiölauman kanssa ei olisi muuten vienyt meistä viimeisiäkin mehuja pihalle, niin olihan se nyt pakko yhdet halloweenpirskeet pistää pystyyn. Kylläpä me muuten aika hyvin onnistuttiinkin, vaikka itse sanonkin. Lapset, kaikkiaan kuusitoista kappaletta, viihtyivät ja taisi aikuisillakin olla mukavaa. Noitahattu-cupcaket ja nakkisormet tekivät kauppansa, omenoita ongittiin hyytävästä verisammiosta, aarteita pelastettiin limaisten karkkimatojen kynsistä ja illan viimeisenä ohjelmanumerona vipelsi kuusitoistapäinen sopulilauma ympäri hämärtyviä tiluksia aarrekartat mukanaan. Kaikkea ällöttävää, sottaista ja hauskaa, kuka nyt ei sellaista rakastaisi?

Talo koristeltiin huolella jo muutama päivä etukäteen, tarjoilut valittiin viikkoja ennen h-hetkeä ja kutsuvieraslistoja hiottiin tarkoin. Meidän pöydästä löytyi vaahtokarkkimonstereita, nakkisormia, ällöttäviä karkkeja, kummitussipsejä, noitahattu-cupcakeja, hämähäkkikakku ja vaikka mitä muuta kielen mennessään vievää! Olen jostain kumman syystä skipannut halloweenin vieton edellisinä vuosina, mutta ensi vuonna siihen saa luvan tulla muutos! Tällaisten lasten(mielisten)juhlien järkkääminen kun on aivan hirmuisen hauskaa.

We had kids Halloween party earlier this week and it was a great success! I have been working almost every year during Halloween so it was really nice to finally celebrate it with costumes, plastic spiders and sickening food. We had 16 kids so you barely could hear your own thoughts but despite that even adults had great time. It was fun to figure out what to bake and how to decorate the house and I really want to have this kind of party next year as well. Can't wait!

Lately

Moikkamoi! Onneksi on perjantai, tämä au pair on nimittäin vakavasti viikonlopun tarpeessa. Muistan hostäitini sanoneen joskus, että arkena työtunteja saattaa tulla paljonkin, mutta että lasten lomat ovat sitten au pairillekin helppoja. Kattia kanssa, tämä yksilö on ainakin kuin jyrän alle jäänyt ja eletään vasta perjantai-iltapäivää, vielä viisi lomapäivää siis edessä. Mitä miun elämä on siis viime aikoina pitänyt sisällään?

Olen käynyt päärynävarkaissa! Täällä päärynäpuita on vähän siellä täällä ja pakkohan niiden apajiin on ollut päästä käsiksi. Tähän mennessä tämä harrastus on tosin poikinut naarmuja, palkeenkielen farkkuihin ja kummastuneita katseita - niin ja yhden suuttuneen lehmän.

Olen fiilistellyt kaunista ruskaa, ihanan lämpöisiä syyssäitä ja omassa pihassa kasvavia kiivejä. Olkoonkin, että olen kamalan allerginen kiiveille. On niitä silti kiva fiilistellä, valokuvata, kastella ja hoivata.

Kuluneella viikolla ollaan eksytty lasten kanssa myös leffaan (Les Trolls, ihana!), mäkkäriin, ruskaretkelle ja DinoExpoon (luultavasti varsin mielenkiintoinen ja hienosti toteuttettu tapahtuma, mutten ihan hirveästi tajunnut mistään mitään viiden lapsen kanssa pyöriessä).

Vaikka lapsilla on harrastuksia ja koitetaan tehdä joka päivä jotain mukavaa, niin silti näillä riittää energiaa vaikka pienelle kylälle. Kuvitelkaa vaikkapa viistoista espressoa vetänyt marakatin ja Duracell-pupun risteytys ja heittäkää se potenssiin kymmenen. Saatte tulokseksi meidän beben vielä kymmenen aikaan illalla monen aktiviteetin ja hippaleikin jälkeen. Ei liene ihme, että nukkumatti on kolkutellut aika tarmokkaasti ovella harva se ilta.

Lasten loman ohessa olen ehtinyt kuitenkin treffata ihania kavereita sushin merkeissä niin Ranskan kuin Sveitsinkin puolella. Tämän lisäksi eksyin Nyoniin lasilliselle erään sveitsiläisen jäbän kanssa. En mää ny muuten ois mennyt, mutta kun tuo sveitsiläinen osasi laulaa miulle Robinin Frontside Ollien, niin ei vaan voinut sanoa ei.

Viime viikonloppuna pyörähdettiin erään ystäväni kanssa Bernissä! Ihanan pieni ja tunnelmallinen kaupunki ja miten hauskaa olikaan nähdä ranskankielisen ja italiankielisen sveitsiläiskaupungin jälkeen vielä saksaakin puhuva yksilö. Ihan eri fiilis kun vaikkapa Genevessä tai Luganossa. Bernissä päädyimme couchsurfingin kautta yöksi erääseen ihastuttavaan kommuuniin popsimaan dyykattua illallista, ruokkimaan pihalla asuvia kanoja ja vaihtamaan kuulumisia todella mielenkiintoisten persoonien kanssa. Niin kaukana kun hipistä olenkin, niin oli tuo vaan aika siisti kokemus!

Mitä teille kuuluu? :)

Hello everyone! I'm so glad it's Friday already since I feel I could sleep like hundreds of hours non-stop. There's still five more days kids holiday to go and I have no idea how to survive, hah. Lately I've spent quite a lot time with kids. We have eaten in McDonalds, gone to movies to watch Les Trolls (loved it:) and to DinoExpo to see huge dinosaurs. No matter how many activities they have they still have too much energy all the time, especially when it's time to go to bed.

When I haven't been with kids I've met some friends over sushi, traveled to Bern and met a Swiss guy who actually was able to sing me Robin's Frontside Ollie. You can not say no to this kind of guy if he asks for drinks, can you?

What have you done lately?

Kiitos ei ole kirosana

Mainitsin jokunen postaus sitten tyytymättömyydestäni nykyiseen elämääni ja siitä, etten ole tällä hetkellä kovin onnellinen. Sillä hetkellä möyrittiin onneksi pitkin pohjamutia ja sittemmin asiat ovat alkaneet rullata. Just nyt elämä on melkoisen mukavaa ja huomaan tekeväni extratuntejakin huomattavasti mieluummin kun perusfiilis on onnellinen. Mistä se onnellisuus sitten yhtäkkiä hyppäsi mukaan kuvioihin?

Onnellisuus näin au pairina koostuu ihan muutamista pienistä jutuista. Lapset ovat iloisia ja mielellään miun kanssa, miun mielipidettä ja kuulumisia kysellään, kommunikaatio pelaa ja saan aherruksestani kiitosta. Viimeisin kun ei ole tässä perheessä, eikä valitettavasti elämässä ylipäätään mikään itsestäänselvyys.

Kiitos opetataan meille jo kotona. Opetetaan kiittämään avusta, palvelusta, lahjoista ja kehuista. Isoista ja pienistä eleistä meitä kohtaan. Matkustaessa opetellaan kiittämään kohdemaan kielellä. Se on vähintä, mitä vieraassa kulttuurissa voi tehdä osoittaakseen kunnioitusta.

Kiitosta jaellaan siis ulkomaita myöten, tutuille ja tuntemattomille, mutta välillä tuntuu, että se tärkein kiitos jää sanomatta. Kiitos arjessa tehdyistä palveluksista, kiitos niille kaikista lähimmille ihmisille. Niille, jotka tekevät eteesi eniten, vieläpä täysin pyyteettömästi. Ehkä tuntuu sille, että sanot kiitos tämän tästä. Ehkä ajattelet, että kiitos menee toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Ehkä olet oikeassa. Mutta onko se syy jättää sanomatta tuo pieni, mutta varsin voimaannuttava sana?

Kiitos oikeassa paikassa saattaa pelastaa jonkun päivän, auttaa jaksamaan vielä vähän tai taata sen, että sinua autetaan, kun seuraavan kerran apua kaipaat. Kiitos saattaa tarkoittaa tyhjää tiskikonetta myös huomenna, luotuja lumia seuraavallakin viikolla tai kenties suosikkiateriaasi pitkän työpäivän jälkeen. Noilla kuudella kirjaimella on yllättävän suuri voima.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan hostäitini kiitti miuta tehdyistä töistä. Vilpittömästä kiitoksesta tuli todella hyvä mieli ja sen avulla jaksaa panostaa ja tehdä vähän enemmän taas monen monta päivää. Hymyilin kuin Naantalin aurinko koko loppupäivän. Tiedän usein itsekin syyllistyväni kiittämättömyyteen - varsinkin, jos kyseessä on usein toistuva palvelus joltakin lähipiiriin kuuluvalta henkilöltä. En kuitenkaan missään nimessä pidä näitä henkilöitä tai palveluksia itsestäänselvyyksinä ja ehkäpä muistan taas hetken aikaa kiittää, kun aihetta siihen on. Muistakaa tekin olla kiitollisia ja myös antaa sen näkyä ja kuulua. Siitä tulee hyvä mieli ihan jokaiselle. :)

I talked about being unhappy a few weeks ago but fortunately it's now in the past and I'm definitely in a better place with my host family nowadays. There are more than one reason why I feel happier these days but maybe the biggest one is just "thank you". There has been weeks when I haven't heard those words and after all it's been quite hard to do my best when it feels like nobody appreciate what I do no matter how well I do it.

Even I was surprised how happy I felt when my host mum sent me "Thanks a lot" kind of message after a long time. I was all smiley maybe two days. It's amazing how much a few words can do. Sometimes I forget to say thanks even when I should but now when I've realized the power of those words I promise I won't forget to say them. At least not so often and it's a good start! Do you remember to thank? Always?

Shirt - Morgan

Coat - Vila

Jeans - Zara

Shoes - Andiamo

Bag - Guess

Raita K, Annemasse 2016

A Friday with me

Bloggaan usein reissuista joita teen tai suunnittelen tekeväni, ravintolavisiiteistä ja vapaapäivistä. Kaikesta lapsettomasta puuhasta. Au pairina työskentely on kuitenkin pääsääntöisesti kaikkea muuta kuin kivoja dinnereitä ja kauniita kattauksia ja arki on kehystetty piirustuksilla ja kaakaotahroilla ja täytetty Geneven ruuhkalla ja aikaisilla aamuilla. Ei siis mitään luksusta tai glamouria, vaan ihan tavallista arkea. Niinpä ajattelin tehdä my day -tyyppisen postauksen eräästä tuikitavallisesta perjantaista. Tältä se elämä täällä oikeasti näyttää. :)

Kommentoikaa mitä tykkäätte ja kertokaa kiinnostaako teitä lukea normaalista arjesta vielä toistekin ennen kuin hilpasen takaisin Suomeen?

7:30

Herätys soi, torkutan ihan liian monta kertaa, otan pikasuihkun, pesen hampaat ja hyppään ekoihin vastaantuleviin (lue: vaatekaapin mukavimpiin ja pehmoisimpiin) vaatteisiin.

8:00

Lähden viemään hostisän autoa huoltoon. Ajattelen tän olevan helppo ja nopea case, mutta korjaamolla kukaan ei puhu englantia, eikä miulla tietenkään ole autosanasto ranskaksi hallussa. Lyhyeen reissuun tuhraantuu tunti.

9:30

Päästyäni korjaamolta suuntaan friday marketille ja muutenkin keskustaan asioille. Tykkään friday marketin fiiliksestä; samat naamat ovat aina samoihin aikoihin liikenteessä ja miutakin palvelevat aina vakkarimyyjät. Eräs leipäkauppias suosittelee joka perjantai jotakin uutta leipää, mutta tällä kertaa olen päättänyt hakea leivät toisesta leipomosta. Saan silti mukaani pätkän uutta syysleipää.

11:00

Takaisin kotona. Heitän koneellisen pyykkiä pyörimään, siistin lasten huoneet, teen kauppalistan illallista varten ja ruokin kilpparit. Väsyttää ihan kamalasti ja päiväunet houkuttelisivat, mutta ehkä on syytä skipata ne ja yrittää saada unirytmi raiteilleen. Sen sijaan nappaan lasin Cokista, vetäisen villasukat jalkaan ja päätän pyhittää seuraavan tunnin Netflixille. Kyllästyyköhän Gossip Girliin ikinä? Niin ja mikseivät ranskalaiset osaa lämmittää talojaan?

13:30

Lähden käymään leipomossa. Sade on vihdoinkin lakannut hetkeksi, joten ei tarvitse kahlata nilkkojaan myöten vedessä. Tosin johan ne kadut taas lainehtivat kotimatkalla. Edellisen illan sääennusteen pilvipouta on vaihtunut kolmeen sadepisaraan ja pohdin, josko vene olisi loppupäivälle autoa parempi kulkuneuvo.

14:00

Pakkaan lapsille välipalat mukaan ja lähden kaupan kautta ajelemaan koululle.

15:30

Pakkaan lapsikatraan (omat plus kaksi kanadalaista lainamuksua) pieneen oranssiin limusiiniin ja kurvailen tipauttamaan kanadalaiset kyydistä.

16:00

Suunnataan lasten kanssa shoppailemaan kaikkea tarpeellista halloweeniksi. Mukaan tarttuu kaikkea aina tekoverestä rottiin.

17:30

Kotona! Heitän pyykkiä pyörimään, tyhjennän tiskikoneen ja teen muuta tarpeellista sillä välin kun lapset kiukuttelevat, tappelevat ja lopulta jäävät murjotuksen vallassa katselemaan Disney Channelia.

18:30

Tehdään lasten kanssa lettutaikina ja aloitan illallisen valmistelun.

19:30

Hostisä saapuu kotiin. Syömme ja suunnittelemme seuraavaa päivää. Muutaman tunnin breikkiä lukuun ottamatta miulla on töitä 8-24, joten sänky taitaa kutsua varsin aikaisin.

20:00

Paistamme jälkkäriksi lettuja. Siivoan keittiön ja leikin hetken lasten kanssa.

20:30

Vihdoin omaa aikaa! Siihen nähden, että au pairin työ on pelkkää leikkiä, laulua ja liikuntaa (ainakin jos kysytte hostäidiltäni) olen melkoisen poikki. Pohdin hetken aikaa läppärin avaamista, mutta päädyn jättämään sen oman onnensa nojaan. Sen sijaan nappaan kirjan käteen ja päätän lukea muutaman sivun.

23:00

ZzzzzZzZzz... Aamulla on pakko olla pirteä kuin kofeiiniyliannostuksen saanut opossumi, joten ei muuta kun unten maille.

Ranskikset

Heissuli ihanat ja kivaa lauantaita! Tänään hostmama on Pariisissa ja hostisällä joku työpaikan illallinen, joten miulla on lapset ihan iltaan asti, mikä taasen taitaa tietää pizzabileitä ja elokuvailtaa sekä jäätävää saavillista poppareita! Ennen kuin häippäsen muutaman vapaatunnin turvin Geneveen lounaalle ajattelin kuitenkin listata teille muutaman jutun, jotka miuta ovat täällä patonkimaassa ihmetyttäneet.

Kutsukaa sitä kulttuurishokiksi, junttiudeksi, kapeakatseisuudeksi tai miksi ikinä haluatte, mutta miun on myönnettävä, etten ole oppinut näiden kuukausien aikana ymmärtämään ranskalaisia, enkä usko, että jäljellä olevat pari kuukautta tuovat tähän suurta muutosta. Toki minulla on kokemusta vain muutaman ranskalaisen perheen toimintamalleista ja tietysti kauppojen kassoilla ja huoltoasemien bensiinitankeilla tapaamistani keskivertofransmanneista, mutta tällä kertaa se saa riittää. Juuri näiden edellä mainittujen ihmisryhmien toimintaan pohjautuukin seuraavat ihmetykseni aiheet.

Mikä kaikki sitten rakkaiden ranskalaisten toiminnassa ja jokapäiväisessä elämässä ihmetyttää?

Yleissivistyksen puute. Vaikka toki olen tietoinen suomalaisen koulujärjestelmän verrattomuudesta, aiheutti silti ranskalaisten yleissivistyksen puute pientä hämmennystä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimikoon se, että ranskalaiset suurella joukolla ihmettelivät, että mitä ovat lentoon lähtevät lentomuurahaiset. Tulivat pitkän pohdinnan jälkeen siihen tulokseen, että ne ovat jotain ötököitä ja ovat kerääntyneet yhteen paikkaan ruoan perässä. Mitäpä siihen nyt sitten sanomaan.

Yleissivistyksen puutteesta päästään kepeästi lasten kasvatukseen. Taisin pienenä olla melkoinen kyselijä ja pesusienimäisesti imin itseäni kiinnostavaa tietoa sisuksiini. Ranskalaisissa lapsissa en ole huomannut samanlaista tiedonjanoa ja avoimuutta uusille asioilla, mikä miusta on kovin kummallista ja surullista.

Kielitaidon puute. Tiesin, etteivät ranskalaiset puhu englantia, mutta silti yllätti, etteivät he nyt ihan oikeasti puhu sitä englantia. Edes auttavasti. Siis vielä vähemmän kuin minä.

Logiikka. Esimerkiksi miun hostperheessä saatetaan syödä vaikkapa viikon takaisia tähteitä, mutta raaka-aineet heitetään menemään heti, kun niiden päiväys menee. Mukaan lukien kananmunat, maito, jauhot... Eräänä päivänä hostäidin heittäessä kananmunia mäkeen vinkkasin, että niiden käyttökelpoisuuden voi hyvin tsekata upottamalla ne veteen. Ei uskonut, vetosi päiväykseen ja heitti 23 kananmunaa pois. Be my guest.

Hitaus. Vaikka kaupassa valitsisi sen lyhimmän kassajonon, huomaa silti jonottavansa ainakin kaksi kertaa niin pitkään kuin Suomessa. Jos ei muuten, niin sitten jäädään vähintään selvittelemään miksei jollain kolme vuotta sitten vanhentuneella alennuskupongilla saanutkaan alennusta. Sen selvittelyyn tarvitaan tottakai koko kaupan johtoporras ja ehkä vielä presidenttikin. Jotenkin ranskalaisilla on taito saada aivan yksinkertaisiin asioihin menemään tolkuttomasti aikaa.

Siihen kaupassa asioinnin hitauteen vaikuttanee oleellisesti myös se, että näillä on jokaisella kassalla vain yksi linja niille pakattaville tavaroille, eikä kassa voi tietenkään palvella seuraavaa asiakasta ennen kuin edellinen on jokaisen tavaran tunkenut laukkuunsa. Oottelepa siinä sitten, kun joku suurperheen äiti pakkaa viiden viikon ostoksiaan. Ei riitä elinikäkään siinä vaiheessa.

Ajokulttuuri. Tässä ranskalaiset tulevat minusta kovin paljon ihaniin itänaapureihimme. Hätävilkut pyhittävät kaiken toiminnan, mutta muita vilkkuja ei viitsitä käyttää, nehän saattaisivat vahingossa sujuvoittaa liikennettä. Liikenneympyrässä kukaan ei tiedä mitä toiset tekevät ja on ihan ok pysähtyä vaihtamaan kuulumisia viereisen autoilijan kanssa vaikka keskelle sitä kyseistä liikenneympyrää. Kunhan siis vain muistaa ne hätävilkut. Ennakointia ei harrasteta, sen huomaa aivan viimeistään kaksikaistaisen tien lopussa. Siinä missä suomalainen liittyisi kiltisti jatkuvan kaistan jonon perään, tunkee ranskalainen itsensä ihan etummaiseksi, vaikka se tarkoittaisikin koko loppuletkan matkan tyssäämistä.

Jottei se autolla ajaminen ainakaan ulkomaalaiselle olisi liian helppoa, niin opasteina toimivat lähinnä "kaikki suunnat" ja "muut suunnat" -kyltit. Yritä siinä nyt sitten arvuutella, että onko se halajamasi päätepiste osa kaikkia suuntia vaiko kenties muita suuntia. Ajettuasi kolme tuntia muita suuntia seuraten on hyvä hetki todeta, että ajoit muuten aivan väärään suuntaan. Siun ois pitäny kakssataa kilsaa sitten seurata kaikkia suuntia.

Sitten kun olet kaikkien suuntien ja muiden suuntien aiheuttaman hämmennyksen jäljiltä löytänyt oikean kaupungin, on seuraavana vuorossa navigointi oikeaan osoitteeseen. Älä suotta hämmenny, samannimisiä teitä on kilometrin välein. Ei kun silmät kii ja vanha kunnon entten tentten -värssy kehiin. Löydettyäsi oikean tien on vielä saalistettava oikea talo. Sanotaan vaikka, että 8C. Löydät kyllä kahdeksikon, kenties jopa A-, B- ja D-raput, mutta C-rappua ei näy mailla eikä halmeilla. Älä luovuta! Ajattele kuin ranskalainen konsanaan ja kyllä se 8C sieltä aikanaan löytyy. Luultavasti numeroiden 15 ja 72 välistä.

Se maalaisjärki!?!? Sitä ei ole. Legendaarisin esimerkki lienee miehestä, joka ei saanut korttiaan toimimaan parkkimaksua maksaessaan. Soitti siitä sitten fiksusti asiakaspalveluun. Asiakaspalvelija luurin toisessa päässä kysyi, että onko miehellä kolikoita. Oli hänellä. Kehotti maksamaan parkkimaksun niillä. Mies pääsi pois parkkihallista. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Lasten kasvatus. Lapset kasvatetaan miun näkökulmasta uusavuttomammiksi kuin vaikkapa Suomessa. Mahdollisuutta tehdä virheitä ja oppia niistä ei anneta, kaikki tuodaan valmiiksi eteen ja olenpa nähnyt kymmenvuotiaan, joka ei osaa itse solmia kengännauhojaan. Meidän pian viisvee ei pyyhi itse pyllyään tai pilko ruokaansa. Siis edes perunaa.

Niin ja sitten lasten musiikkikasvatus. Näillä ei ole nuoteille niitä C, D, jne. nimiä, joiden luulin olevan universaaleja, vaan näillä on vaan Do, Re, Mi... Yritä siinä nyt sit kertoa lapselle, että mikä niistä kaikista Do-koskettimista on tällä kertaa hakusessa.

Lasten leikittäminen. Omassa perheessäni hostvanhempani opettavat lapsilleen, ettei ilman au pairia tarvitse leikkiä, ei, vaikka läsnä olisi kymmenen kaveria. Au pairia odotellessa voi vaan istua ja katsoa leffaa. Semmoinen keskenään leikkiminenhän saattaisi vaikka kartuttaa mielikuvitusta, opettaa ryhmässä toimimista ja ryhmän johtamista ja kaikkea muuta typerää, mitä voisi sitten aikuisena hyödyntää.

Ainakin niissä perheissä, joissa au pairin oletetaan leikkivän 24/7, ovat au pairin vapaapäivät lapsille kamalan tylsiä. Harva perhe tekee mitään spesiaalia viikonloppuisin ja luvattoman monessa perheessä viikonloput käytetään lähinnä toisilleen huutamiseen.

...mistä päästäänkin erinomaisesti temperamenttiin. Oon monesti miettinyt, että mitä kaikkea ranskalaiset saisivatkaan aikaan, jos kohdentaisivat sen kaiken huutamiseen ja äkkipikaisiin johtopäätöksiin käytetyn energian johonkin fiksuun? Näillähän voisi olla vaikkapa kaksinkertainen määrä nobelisteja, olympiamitalisteja tai takuutoimiva lääke vaikkapa syöpään.


Tässä muutama seikka, jotka välillä ihmetyttävät. Onko teillä vastaavia kokemuksia ulkomailta?

Suosikkipylly

Kerroin jo aikaa sitten täällä minun ja beben tissicasesta ja täällä taasen pojan rakkaushuolista. Näiden lapsukaisten kanssa ilmeisesti mikään asia ei ole tabu ja kaikesta puhutaan. Puhutaan niin suoraan, että suomalaista ihan nolottaa. Luulisi tähän tottuneen jo näiden kuukausien aikana, muttei kuitenkaan. Niinpä eräänä päivänä kotimatkalla en ollut aivan varma itkeäkö vai nauraako, toruako vaiko hypätäkö mukaan keskusteluun. Päätin nauraa itseni suunnilleen kuoliaaksi.

Ajoimme vilkkaassa Geneven keskustassa kun poika yhtäkkiä käski katsomaan erään jalankulkijan pyllyä. Se oli kuulemma liian iso. Jos sitä läpsäyttäisi, se jäisi hyllymään. Seuraavalla jalankulkijalla oli takamus hieman leveä. Kolmannella sopiva, neljälle sopiva ja viidennellä ikäisekseen ihan ok. Kuulemma pienet ovat parhaita.

Hetken ajattelin pitäisikö minun torua poikaa, onhan hän vasta yhdeksän. Eikö yhdeksänvuotiaana tytöissä ole tyttöbakteereja ja pojissa poikabakteereja? Vannon ainakin itse sen ikäisenä leikkineeni vielä barbeilla, eivätkä niissä leikeissä edes Barbie ja Ken pussailleet, saati sitten arvostelleet toistensa pyllyjä. Oli hieman outoa, että poika höpötteli pyllyistä aivan muina miehinä. Toisaalta, kai sitä juuri lapsena asioista puhutaan ilman minkään sortin punaa poskilla. Mistään ei ole vielä muodostunut tabua ja hyvä niin, aikaa nolosteluun on koko elämä.

Niinpä naurettuani vedet silmissä puoli kotimatkaa päätin vain mainita, ettei kannata ehkä ääneen huomauttaa liian isoista pyllyistä. Poika oli samaa mieltä, silloin saattaisi mennä mahikset sen pyllyn läpsyttelyyn.

A few days ago I had once again really weird conversation with elder kid. We were driving back home from Geneva when he asked me to look at one lady's bum. He told me that it was way too big. Next one was as well a bit too wide. Third one was ok, so was fourth one. Fifth was ok for an old lady. I wasn't sure how to react this conversation. He's only 9. 

After all I decided that it was kind of funny so I just laughed and warned him not to say his thoughts aloud. He agreed, because otherwise he wouldn't have a chance to touch those bums and it would be a great pity.

College shirt - Veromoda

Skirt - Pimkie

Shoes - H&M

Bag - Guess

Päivi L, Geneve 2016

Karkailevia kilppareita ja hyppiviä vanukkaita

Jos jotain olen au pairina oppinut, niin sen, ettei tylsää päivää olekaan. Toinen asia onkin sitten se, onko tylsän vastakohta hauska vai jotain aivan muuta, mutta ei, tylsistymään tässä hommassa ei pääse. Meillä arkea värittävät yliväsyneet ja ylienergiset päivät ja kummastakaan versiosta harvemmin kommelluksitta selvitään.

Kesän lopulla huusholliin muutti kaksi uutta asukkia - Iris ja Laura. Kilppareita. Näennäisen hidasliikkeisiä ja varsin pienikokoisia. Lienee hostvanhempani ajatelleet, että niiden hoidosta selviävät muksutkin, niiden kanssa ei voi sattua mitään, eivätkä ne ole moksiskaan pienestä laiminlyönnistä. Vaan yhtä asiaa he eivät tajunneet lapsilleen opettaa kilppareita hankkiessaan ja tuon pienen seikan me sitten eräänä iltana opettelimme yhdessä lapsien kanssa. Kantapään kautta.

Illallispöytään istuessa tivasin lapsilta, että olivathan he kilppareitten iltalenkin jälkeen raahanneet otukset takaisin terraarioon. Bebe vastasi myöntävästi, mutta poika pysyi hiljaa ja ahmi ruokaansa ennennäkemätöntä tahtia. Syykin ahmattiudelle selvisi pian. Poika oli ajatellut, että hidasliikkeisen otuksen voi ihan helposti jättää yksinään hengailemaan vartiksi. Ei se mihinkään mene. Eipä. Siinä sitten etsittiin pienikokoista kilpparia kissojen ja koirien kanssa. Löytyihän tuo otus lopulta beben koululaukusta. Ihan loogisesti. Pitkälle oli nysäjalka vartissa kerennyt, laittanut vissiin vaihdetta silmään.

Toki on niitäkin päiviä, kun kilpparit pysyvät hanskassa ja kaikki menee muutenkin melkein mallikkaasti. Sellaisina päivinä ainoa riesa on hyppivät vanukkaat. Bebe on kunnostautunut viime aikoina sotkemisessa ja tuntuu, ettei tuolle tytön tyllerölle voi antaa mitään käteen ilman, että se hajoaa. Iltapalavanukas on silti pakko saada syödä sohvalla, olkoonkin, että puolet vanukkaasta löytyy operaation jälkeen sohvalta. Syytä kysyessäni saan aina saman vastauksen: "I was just sitting here and it jumped. I couldn't do anything." Jahas. Hyppiviä vanukkaita, näin meillä Ranskassa. Onko samaa havaittavissa Suomessa?

Boring day? If there is one thing I've learned when working as an au pair it's that there are no such things. Recently we have searched missing turtles, fed them with candies, put woolly hats on them and about eating deserts... Well, every time I give some pudding to bebe she manage to create a huge mess with it. When I ask what happened she just carelessly says that it just jumped, she couldn't do anything. Eeeevery day. Once she dropped little pudding on a turtle. Poor animal. :(

T-shirt -  Zara

Leather jacket - Veromoda

Jeans - BIKBOK

Shoes - Converse

Minna I, Helsinki 2016

Kun juoksupöksyni juoksivat vitosen

Kirjoittelinkin jo täällä lupautuneeni juoksemaan Genevessä lasten hyväksi järjestetyssä tapahtumassa ja viime viikonloppuna se sitten oli - tuomionpäivä. Hyväntekeväisyysjuoksu oli osa Colorrunia, joten hien lisäksi pintaan sai myös värikuorrutteen. Ajattelin ihan tosissani kuolevani jo parin kilometrin jälkeen, mutta mitä vielä. En ollut edes kunnolla hengästynyt paineltuani vitosen. Tästä kiitos juoksupöksyilleni, ne taisivat tietää vielä minuakin paremmin mikä oli homman nimi. Ei niitä ehkä olekaan kehitetty vain niitä päiviä silmällä pitäen, kun muut pöksyt eivät mahdu ylensyönnistä johtuen jalkaan.

Colorrunin lisäksi viikonloppuun mahtui IKEA-visiitti muutaman suomitytön kanssa. IKEA on kyllä siitä varsin katala paikka, ettei sieltä pääse tyhjin käsin pois. Kaupungin paras irttarivalikoima ja notkuvat Gifflar-hyllyt tietävät bikinikuntoprojektin tuhoa, hupsis... :D Syöpöttelylinja jatkui lauantai-iltana hostperheen kanssa eräässä sympaattisessa perheomisteisessa ravintolassa Annemassessa.

Sunnuntaina vuorossa oli ihanan letkeä päivä ilman oikeastaan mitään pakollista menoa. Genevessä oli autoton päivä, joten loogisesti edes julkiset eivät kulkeneet. Niinpä kävelin Geneveen. Pieni reippailu ei tosin haitannut, sillä sää oli mitä mainioin ja kävellessä tuli kuuma! Genevessä kiertelin ruokakojulta toiselle ja iltapäivällä päädyimme erään suomalaisen auppiksen kanssa burgereille Paquisiin. Siinä hyvän ruoan äärellä istuskellessa visioimme tulevaa syksyä ja sen mukanaan tuomia mahdollisuuksi. Barcelona, joulumarkkinat, Italia... Voi, en malta odottaa! Nyt vain peukut pystyyn, että hostperhe suo miulle edes muutaman vapaan viikonlopun.


My weekend was all about food. Again, I know. :D I started it on Saturday when visiting IKEA. I couldn't help myself so I bought too much candies and Gifflars and basically I ate them right away. On Saturday evening I participated Colorrun with elder kid. It was super fun and unlike I thought I didn't die. Actually 5 km run was way too easy and I was happy to finish it in 25 mins. I don't really do running so that's why I'm happy with that. :) After running we went to one really nice restaurant here in Annemasse with my host family. 

On Sunday I had nothing to do so I went to Geneva. Actually I ended up walking there cause it was some kind of no-cars day so of course even buses didn't make it there. I met one Finnish au pair and we headed for burgers to Paquis. Over a really late lunch we planned some travels for this autumn. Can't wait!

Onneton ulkomailla

Hassua. Luulin aina, ettei ulkomailla voisi olla onneton. Nyt istun täällä, Ranskan perukoilla, läppäri sylissäni ja olen onneton. Assosioin kai onnen vapauteen, muttei vapaus yksin riittänytkään tuomaan onnea. Hölmö minä.

Today I felt a bit blue. Actually, I feel a bit unhappy every now and then and it's kind of scary since I always thought that moving to some other country was all I ever wanted. I'm not sure if there is any point in this whole post, so long story short: I'm not sure if coming back to this family was the right thing to do. I wait Christmas like never before and next time when I decide to move to abroad I hope I could honestly be happy. At the moment it feels like I act happy and I should be happy, but I am not.

I'm well aware that living in someone else's house is not easy. I have rules, time to come home and not that much own space. I've been reading some other au pair blogs and it's actually a huge relief to realize that I'm not the only one with this kind of thoughts. Anyways, even if I sometimes wish I could just quit and go back to Finland I won't do that. It's only a few months left and after all I'm pretty sure I will miss this place and my time here. Maybe not right after leaving, but some day.

Haaveilin ulkomailla asumisesta jo pikkutyttönä, joten on noloa myöntää, ettei se ollutkaan unelmieni täyttymys. Vaikka uudet maisemat, järvi ja Alpit ja uusi kieli tekivät ja tekevät minut onnelliseksi, ei se yksin riittänytkään. Haaveilen yhä edelleen sipsuttelevani harva se aamu lähimpään patisserieen hakemaan aamiaiscroissuja. Haaveilen siitä siksi, ettei sitä tule oikeasti koskaan tehtyä. Ei huvita, sillä sillä hetkellä, kun jalkani tapaavat kylmän lattian, ymmärrän taas yhden työpäivän olevan edessä. Työpäivän, joka luultavasti venyy ja paukkuu ja jonka jälkeen nillitetään kaikista niistä asioista, joita en ole tehnyt. En ole tehnyt, koska sovimme luultavasti juuri edellisenä iltana, etteivät ne kuulu minun agendalleni. Nillitetään silti.

Hostperheitä on monenlaisia, yhtä montaa eri sorttia kuin au pairejakin. Välillä mätsää, välillä ei. Ajattelin aina, että pystyisin mukautumaan perheeseen kuin perheeseen ja oikeastaan niin kai pystynkin, mutta näemmä oman onneni hinnalla. Olen ehkä ihan hyvä au pair, saan kehuja opettajilta ja valmentajilta, mutten ole onnellinen au pair. Se näkyy kaikessa mitä teen. Tiedän sen, enkä voi asialle pitkässä juoksussa mitään. Tekohymy hyytyy ajan myötä.

Lähdin hakemaan ulkomailta uusia kokemuksia, kielitaitoa, ystäviä, unta, rauhaa, aikaa ja välimatkaa. Löysin niitä. Silti huomaan, että vuosi sitten väsyneenä oravanpyörässä juostessa olin onnellisempi kuin nyt. Väsyneempi, stressaantuneempi ja ilottomampi, mutta onnellisempi.

Onneksi en ole ainoa maailmalle kaipaava, jolla ei kaikki olekaan sujunut ihan niinkuin siinä kuuluisassa Strömssössä. On ollut lohduttavaa löytää blogeja, joissa aivan suoraan myönnetään, ettei jokin vaan toiminut. Ajatuksen tasolla täydellinen suunnitelma ei tuonutkaan onnea, vaan sen toi maitojuna kotiin. Kotona on voinut nuolla haavojaan, kehitellä uusia haaveita ja kun aika on ollut kypsä, lähteä niiden uusien haaveiden perään. Ulkomaille.

Niinpä uskon ja toivon, ettei se ole minä tai ulkomaat tai meidän välinen kemia, joka tällä kertaa mättää. Se on ehkä monen asian summa, huonojen valintojen ja luovuttamisen tulos. En aio ottaa maitojunaa kotiin, vaan sinnittelen loppuun saakka. Opin virheistäni. Unelmoin. Ja joskus vielä lähden uuden unelman perässä ulkomaille. Sinne, missä ei voi olla onneton.

Croissukilot

Juoksen vain kolmesta syystä; kun näen hämähäkin, kun joku yrittää tökkiä miuta neulalla tai kun joku yrittää vohkia meikäläisen sapuskat. Omistan kyllä juoksupöksytkin, mutta ne on hankittu lähinnä niitä päiviä varten, kun olen syönyt liikaa mahtuakseni muihin housuihini. En tiedä, onko ne jalassa otettu oikeasti yhden yhtä juoksuaskelta.

Siihen tulee kuitenkin muutos. Hostmamani ilmoitti miut juoksentelemaan pitkin poikin Geneveä kuun loppupuolella lasten hyväksi järjestettävässä tapahtumassa. Juoksemaan. Kilometritolkulla. Pyhät pahkasiat. Eihän tässä siis kai auta muu kuin yrittää mahduttaa itsensä niihin juoksupökiin, solmia lenkkareitten nauhat (kyllä, omistan myös lenkkarit) ja lähteä viipottamaan pitkin maita ja mantuja. Ehkä kuvittelen jättihämben rokoteneula kädessään hönkimään miun niskaan. Tai ehkä ripustan täytekakun kepin nokkaan kuin porkkanan konsanaan. Ehkä se auttaa pitämään vauhtia yllä. Ehkä myös croissukilot saavat vihdoinkin kyytiä. Tai ehkä lyllerrän postilaatikolle ja tuuperrun siihen. Ken tietää.

Otan vastaan vetoja siitä, miten pitkälle tämä sohvaperuna lyllertää. Viis kilsaa on kai minimi, mutta melko utopistinen tavoite. Huhhei. Mihin sitä taas joutuukaan?

Tänään juoksemisen sijaan nappaan junan ja suuntaan tutustumaan Nyoniin. Kivaa, Sveitsi onkin vielä melko tutkimatonta seutua miulle! Muutenkin todella kiva päästä pois kotinurkista; bebe, siis se miltei 5v, on valehtematta huutanut kolme päivää putkeen. Tai ei huutanut, sellainen hermoja raastava kitinä on ehkä kuvaavampi termi. Ei sillä mitään hätää ole, eikä edes oikeastaan syytä kitinään, mutta ilmeisesti kaksi minuuttia peräkanaa hiljaa on vain jotain, mikä ei bebelle sovi. Huoh.

Mites teidän sunnuntai?

Toppi - Pimkie

Shortsit - Only

Kengät - Converse

Laukku - Guess

Jonna K, Menton 2016