tiistai 31. toukokuuta 2016

Töppöjalka







Jos miulla on kaikki hyvin, hymyilen. Hymyilen niin paljon ja niin leveästi, että luultavasti vastaantulijat pitävät miuta vähintään järkeni menettäneenä. Hymyilen ilman syytä, kaiken aikaa ja kaikkialla. Ihan huomaamatta.

Viime viikolla yllätin itseni hymyilemästä kuin mikäkin Naantalin aurinko. Pohdin hetken aikaa syytä moiselle toiminnalle, eikä sitä oikeastaan tarvinnut kauaa miettiä. Pojan pianotunnin ajan bebe käyttäytyi varsin mallikelpoisesti. Koko tunnin ajan olin orastavasta väsymyksestä huolimatta hänen paras kaverinsa ja miun syli ehkä paras paikka koko maailmassa. Seuraavana päivänä koulusta lapsia hakiessa poika täysin extempore halasi miuta koulun käytävällä. Yhdeksänvuotias poika, kaikkien kavereittensa edessä. Hetken aikaa mietin, josko poikaparka pitäisi toimittaa valkotakkisten huostaan.

Siinähän sitä on jo syitä kerrakseen, arjen pieniä onnistumisia. Tosiasiassa niitä kuitenkin on vielä pitkä liuta. Uusi hame, joka itse asiassa on näissä asukuvissa ensimmäistä kertaa in action! Hame sai positiivisen vastaanoton jopa paremmalta puoliskoltani ja se jos jokin on jo ihme. Ystävät. Siis sellaiset oikeat, naispuoliset ystävät, joiden kanssa ei tarvitse miettiä onko jauhot pussissa puhtaita vai ei tai varoa sanomisiaan peläten antavansa väärän kuvan. Avuliaisuus. Jos kaupassa viskaat kurkun lattialle, on joku jo nostamassa sitä puolestasi ennen kuin kissaa ehdit sanoa. Kaduilla vastaan tulevat ihmiset. Täkäläisille on ilmeisesti ihan normaalia toivottaa hyvää päivää täysin ventovieraalle, puhumattakaan muista kohteliaisuuksista. Suomalaiselle tämä aiheuttaa kuitenkin lähinnä hämmennystä ja kohteliaan vastaamisen sijaan päädyn tämän tästä pohtimaan, että näkyyköhän hameestani läpi tai onko hampaitteni välissä roska. Eihän sitä nyt kukaan muuten vain aukaise suutaan keskellä vilkasta ostoskatua, eihän?




Ps Auttakaa tyhmää! Onko mitään muuta keinoa välttää töppöjalkaefekti midi-mittaisen hameen kanssa kuin korot? Tai sit ne gasellin jalat, joita meikäläiselle ei valitettavasti ole suotu.



Toppi - Vila
Hame - Asos
Nahkatakki - Veromoda
Kengät - H&M

Leila N, Geneve 2016

maanantai 30. toukokuuta 2016

Ikävä

Siskopuoleni kirjoitteli oman bloginsa puolella ensimmäisestä hevosettomasta vuodestaan ja tuo teksti sai miutkin palaamaan muistoissani heppatyttövuosiin. Näihin aikoihin vuotta olen itsekin sanonut hyvästit kahdelle elämäni hevoselle. Kirjoittelin ikävästä jo muutama vuosi sitten ja ajattelin tuoda tekstin sellaisenaan tänne. Se on edelleen ajankohtainen. Se taitaa olla ajankohtainen ikuisesti.

"Ei-hevosihminen voisi tokaista, että nehän ovat vain eläimiä. Parhaimmillaan leivän päällä juuston kera. Ei hevoseen voi syntyä sellaista sidettä. Olet hassu, kun ikävöit jotain karvakasaa. Mutta niin se vain on, että pitkä yhteiselo ison nelijalkaisen kanssa jättää jälkensä. Ja kun se loppuu, syystä tai toisesta, jää jäljelle ikävä.

Ainakin omalla kohdallani se ikävä nousee pintaan aina silloin tällöin. Kun kohtaan jonkun koskettavan blogitekstin. Erehdyn katselemaan vanhoja kuvia ja videoita. Tapaan muita heppatyttöjä ja muistelemme menneitä. Mietimme, missä elämämme hevoset kirmaavat nyt. Entiset hoitohevoset, vuokrattavat, kisatykit ja omat rakkaat pullaponit. Harva meistä on enää aktiivisesti tekemisissä hevosten kanssa. Osa käy katsomassa elämänsä hevosia aina silloin tällöin. Osa yrittää epätoivoisesti saada uusia omistajia kiinni. Itselläni nuo kaksi hevosta laukkaavat jo virheämmillä niityillä. Ne kaksi, jotka todella koskettivat minua. Ne, joiden kanssa syntyi luottamus oikeastaan sen kummemmin yrittämättä. Molemmat vanhoja ruunia. Tavallaan aivan erilaiset, toisaalta niin samanlaiset. Banjako ja Kewin NLD. Nuo kaksi äkäpussia, joita minulla on nyt aivan käsittämättömän kova ikävä.






Kewin, tuttavallisemmin Keppi tai Kepa, ehti kuulua elämääni reilut 5 vuotta tavalla tai toisella. Vanha ja kiukkuinen esteruuna ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä, enkä edes jaksa muistaa, kuinka monesti tuon ruunan hampaanjäljet koristivat ihoani. Montako vaatekappaletta purtiin rikki ja monestiko sain kaviosta luottamusta rakennettaessa. Pikkuhiljaa, miltei varkain, vanha ruuna alkoi käyttäytyä eri tavalla kanssani. Käytävältä ei kävelty karsinaan ilman lupaani. Hampaat eivät jyystäneet vaatteita enää aivan joka käänteessä. Tarhasta kipitettiin portille, kun kutsuin. Ratsastaessakin tuo virkkuukoukkua muistuttava eliö alkoi rentoutua. Se luotti. 





Iän karttuessa tietyt piirteet nousivat paremmin esiin. Tiedättehän, miten luonteikkaita vanhat eläimet osaavat olla? Miten luonteenpiirteet korostuvat vanhetessa. Miten se miekan terä ehkäpä hieman tylsistyy ajan myötä. Kiukkuisesta tulee vähemmän kiukkuinen. Ehkä jopa lupsakka yksilö. Olisin mielellään pitänyt Kepin elämässäni vielä jokusen vuoden. Valitettavasti kovassa käytössä oltuaan sen terveys petti, eikä ollut muuta mahdollisuutta. Kevät 2013 jäi Kewinin viimeiseksi. On hyvä tietää, ettei vanhalla ruunalla ole enää kipuja. Klisee, mutta totta. Se tieto vähentää ikävää piirun verran.

Kewin oli eittämättä se hevonen, joka opetti minulle eniten. Se opetti voittamaan. Elämäni parhaat esteradat olen hypännyt juurikin Kewinillä. Toki se opetti myös häviämään. Luonteikas ja kuumuva ruuna ei todellakaan ollut parhaimmillaan kouluaitojen sisäpuolella. Se opetti vastuuta. Vanha hevonen tarvitsee huoltoa ja huolenpitoa varsinkin ollessaan aktiivikäytössä.







Banjako. Toinen hevonen, jonka kanssa miulla vaan yksinkertaisesti yhteistyö toimi. B oli entinen ravuri ja matkaratsastushevonen. Yksilö, joka ei luottanut kehenkään tullessaan Suomeen. Bn omistaja teki ruunan kanssa mieletöntä työtä ja sinä aikana, kun minulla oli ilo tuntea B, se muuttui aivan silmissä. Arkajalasta kuoriutui jopa hellyydenkipeä yksilö. Vanhus, jolla oli suloisia tapoja. Vettä piti juoda piiiiitkään ja hartaasti. Mieluiten vieläpä niin, että ihminen kannatteli sankoa koko toimituksen ajan. Herkkujen jälkeen huulet oli imeskeltävä puhtaiksi. Harmikseni Banjakon kanssa yhteinen taival jäi todella lyhyeksi. Myös B oli iäkäs ja taasen sain saatella ystäväni virheämmille laitumille. Sinne, missä kipua ei tunneta. Eniten ikävöin vauhdikkaita maastojamme. B oli elementissään laukatessaan pitkin hyväpohjaisia metsäteitä. Minkään muun hevosen kanssa en olisi ollut niin luottavaisin mielin. Ei käynyt mielessäkään, etteikö B olisi löytänyt jalansijaa. Varmajalkaisempaa kauramoottoria saa hakea.




Elämääni on toki mahtunut myös liuta muita heppakavereita. Lahjakkaita, raakileita, opetusmestareita, raskaampia ja sporttisempia yksilöitä. Jostain syystä vain nämä kaksi ovat olleet ylitse muiden. Kuten ihmisten kanssa, myöskään hevosten kanssa yhteistyö ei vaan aina toimi. Jokin saattaa olla ihan kiva, mutta se tietty kipinä puuttuu. Etsimällä etsien ei sitä löydä, eikä se ainakaan itsellä ole syttynyt edes ajan kanssa. Ja kun kipinä puuttuu, puuttuu myös motivaatio treenata. Innostus lopahtaa ja rakkaasta harrastuksesta tuleekin pakkopullaa.

Ei siis ihme, että ikävöin itselleni merkityksellisiä hevosia. Ne tekivät harrastamisesta jokaisen minuutin, hikipisaran ja tuskallisen hetken arvoista. Ne tekivät yhteisistä vuosista yksiä elämäni parhaista."




sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Melkein







Melkein-päivä. Kun muistat melkein nostaa käteistä, ilman sitä kun ei Genevessä selviä. Kun muistat melkein vastailla tärkeisiin sähköposteihin. Vastaat niihin melkein ajoissa. Päätät aloittaa kesäkunnon havittelun ja melkein muistat sen puoli tuntia myöhemmin mussuttaessasi sairaan hyvää lohibagelia. Muistat sen melkein yhtä hyvin myös illalla, kun hostmamasi kyselee, että otatko vielä santsikierroksen jälkkäriä. Tottakai otat. Kun kuvia napsiessa muistat melkein ottaa hiuslenkin pois ranteestasi. Niitä pieniä juttuja, joista valokuvausta rakastava äitini näkisi taatusti punaista. Sori mama, melkein muistin.


T-paita - Maison Scotch
Hame - Bershka
Kengät - H&M
Laukku - H&M

Karine P, Geneve 2016

lauantai 28. toukokuuta 2016

Hattu tekee kaikesta parempaa

Pohdin sopivaa otsikkoa postaukselle tovin jos toisenkin. Miten vaikeaa voikaan olla keksiä jokin lyhyt, naseva teksti? Edes sana. Fraasi. Mitä vain. Mitä vain, kunhan se ei ole liian kliseinen. Eikä liiaksi blogimaailmassa pyörinyt. Itse postaukseen tai kuviin sen kuitenkin soisi liittyvän, mutta liian ilmeinen otsikko on tylsä. Kyllä on taas naisella ongelmat, huomautti tuttavani, kun hänelle kriisistäni valitin.

Hattu tekee kaikesta parempaa. Se on totta. Siinä missä vielä lukiossa huonon hiuspäivän pelasti Bad hair day -pipo, on pelastaja saanut sittemmin hieman elegantimman ulkomuodon oikean hatun muodossa. Hattu on kuin porkkana, se sopii mielestäni mihin tahansa. Tai kuin ketsuppi. Tiedättehän nämä. Mutta takaisin siihen otsikkoon. Hattu tekee kaikesta parempaa on oikeastaan vahinko. Itseaiheutettu vahinko tosin. Ystäväni pelkää käärmeitä kuollakseen. Eläviä ja kuolleita, pehmoisia ja kovia, kuvia ja videoita. Niinpä hänen parastaan ajatellen päätin tarjota hieman siedätyshoitoa iskemällä kuvia hattupäisistä käärmeistä hänen fb-seinälleen. Vaan eipä tuo kurja apuani arvostanut. Rääkäisyn saattelemana manasi mokomat kuvat ties minne. Ei auttanut vaikka miten yritin selittää, että niillä käärmeillä on hatut päässä. Ne on hauskoja. Hattu tekee kaikesta parempaa, jopa käärmeistä.












Ps. Ystäväni lätkäisi vastapalvelukseksi fb-seinälleni videon söpösti puetuista tarantelloista. Kuten jo aiemmin mainitsin, en vihaa mitään niin paljon kuin hämppyjä. Likaista peliä, sanon minä.


Mekko - H&M
Hattu - torilta Veronasta
Laukku - H&M
Kengät - Converse

Eero T, Annecy 2016

perjantai 27. toukokuuta 2016

Muiden joukossa





Moikku ja kivaa huomenta ja perjantaita ja kaikkea! Palasin just takaisin friday marketilta tolkuton läjä vihanneksia mukanani ja nyt mietin, että voisin tehdä jotain hyödyllistä. Nah, ehkä kohta. Miulla on jotenkin tosi hyvä viikko menossa ja voisin turista ihan niitä näitä varmaan yhden maratonpostauksen verran. Taidan säästää sen kuitenkin myöhempään ajankohtaan ja sen sijaan palaan muutaman päivän taa Geneveen.

Keskiviikkona täysin tavoistani poiketen lähdin työpäivän jälkeen vielä pikavisiitille ihmisten ilmoille! Syynä tähän hurjapäisyyteen oli Les Filles Indignesissa järkätty after work. LivinGenevan ihastuttava Diana heitti miulle kutsun kyseiseen tapahtumaan ja kerran tarjolla oli rantakuteita, meksikolaista muotia ja ihastuttavia koruja mukavassa miljöössä, niin mikäs minä olin sanomaan ei?

Meksikolainen muoti vei kuin veikin miulta jalat alta! En tosin ole aivan varma mitä sombrero-sekamelskaa odotin, mutta hivenen boheemit ja laadukkaat vaatteet olivat ehdottomasti mieleeni. Muutamat kokouikkarit, bikinit ja jokunen muu vaatekappale jäivät pyörimään mielen perukoille. Ehkä sitten ensi kerralla..? Koska suomalaiselle small talk on lähinnä kirosana ja vatsat kurnivat nälästä jo tullessa, jäi meidän visiitti harmikseni hieman lyhyeksi. Itse kahvila vaikutti todella miellyttävälle ja trendikkäälle paikalle ja sinne suuntaan varmasti vielä joku päivä.

After workilta suuntasimme vanhaan kaupunkiin illallinen mielessä. Nälkäisinä päädyimme ensimmäiseen eteen sattuneeseen ravintolaan ja se jos mikä oli virhe. En ole eläissäni syönyt niin mitäänsanomatonta pastaa. Ja entäs sitten parmesan? Miten parmesanista voi saada pahaa, en ummarra? Vannoinkin kaverilleni, että seuraavalla kerralla tsekkaan ravintolan valmiiksi somea ja Tripadvisoria hyödyntäen. Kaltaiselleni foodielle kun huono ravintolakokemus on melko lähellä maailmanloppua.

After workin uusista tuttavuuksista suosittelen vilkaisemaan MexiConceptin sekä Pink Ananaksen tarjonnan. Varsinkin jälkimmäisen brändin tuotteet jäivät kummittelemaan mieleeni vähän liiankin kanssa. Voi lompakkoparkaani, pian siellä asustaa pelkkä Matti...






torstai 26. toukokuuta 2016

Nelimetrinen

Tietääkö tai muistaako kukaan enää niitä hetkiä, kun blogiuran alussa tönötti ekoja kertoja kameran toisella puolella? Kun ei tiennyt miten olla, mitä tehdä, eikä niistä omista parhaista puolista ollut hajuakaan. Oma mukavuusalueeni sijoittuu juuri kameran toiselle puolen ja kuvissa kökkiminen on sanalla sanoen kamalaa. En tiedä yhtään mitä tehdä. Milloin nilkat näyttävät luiperoilta tai sijoiltaan menneiltä, milloin huomaan jälkeenpäin olevani persjalkainen, milloin kymmenen kiloa pulleampi, milloin on paita huonosti tai hampaiden välissä persiljaa.

Yhteistyön sujuminen kameran takana hengaavan tyypin kanssa ottaa myös oman aikansa. Oma hovikuvaajani on onneksi varustettu äärimmäisen pitkällä pinnalla ja mikä parasta - häneltä löytyy jopa hieman silmää kuvaamiselle! Silti persiljasta ei aina muista huomauttaa ja paita saa rauhassa olla rytyssä. Toivon, että meillä on hovikuvaajani kanssa kuitenkin tovi jos toinenkin aikaa opetella näitä juttuja. Opetteluun kuuluu olennaisena osana virheet ja kömmähdykset. Siksi tänään miulla on vähintään neljä metriä leveät hartiat. Niin ja se paita rypyssä.










T-paita - Samsoe & Samsoe
Farkut - Mango
Kengät - H&M
Nahkatakki - Veromoda

Eero T, Geneve 2016

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Raitapaitainen

Nostan hattua kaikille (muoti)bloggaaville äideille. Itse asiassa nostan hattua kaikille niille äideille, joista ei näe kolmen kilometrin päähän heidän olevan äitejä. Kahden kuukauden au pair -pestini aikana olen huomannut, etten osaa yhdistää käytännöllisyyttä ja tahrojen kestävyyttä sellaiseen kivaan pukeutumiseen. Niinpä yllätän itseni harva se aamu vetämästä juoksutrikoita jalkaan. Perään vielä tennarit ja college-paita, niin meikäläisen univormu on valmis. Tylsää, mielikuvituksetonta ja aiheuttaa kamalan alemmuuskompleksin sillä sekunnilla, kun astun ovesta ulos.

Täkäläiset hallitsevat eleettömän tyylikkyyden. On varaa ja kenties haluakin panostaa laatuun ja merkkeihin. Lähikauppaan lähtiessä heitetään olalle Chanel, isketään nenälle istuvat ja eleettömän kalliit aurinkolasit ja jalkaan säähän sopivat kengät. Periranskalaisilla pienet nahkakengät sopivat säähän kuin säähän, mutta esimerkiksi lasten koulussa kansainvälisyys aiheuttaa sen, että sadesäällä käytävillä vilistää Huntereita ja paremmalla kelillä Louboutinien punaiset pohjat vilkkuvat uraäitien jaloissa.

Haluaisin oppia leikkimään vesisotaa, juoksemaan pitkin puskia ja handlaamaan ympäriinsä lentelevät kaakaoroiskeet vaikkapa mekko päällä. Tai valkoiset farkut jalassa. Ehkä seuraavan kerran koululle suunnatessani kysyn, miten he tekevät sen. Lapset hoidetaan hiussuortuvankaan liikahtamatta - kyky, jonka omaavia kahdehdin. Ei kivan pukeutumisen tarvitse silti kallista olla. Vaikka kieli pitkällä seuraan naisia Chanelin Boyt olalla ja pysähdyn luvattoman usein Pradan näyteikkunoita ihailemaan, olen aivan tyytyväinen myös omiin vaatekappaleisiini. Tämän asukokonaisuuden taitaa saada itselleen vaivaisella viidelläkympillä.







Paita - H&M
Shortsit - Bershka
Sandaalit - Accessorize
Laukku - H&M


Eero T, Geneve 2016