Croissukilot

Juoksen vain kolmesta syystä; kun näen hämähäkin, kun joku yrittää tökkiä miuta neulalla tai kun joku yrittää vohkia meikäläisen sapuskat. Omistan kyllä juoksupöksytkin, mutta ne on hankittu lähinnä niitä päiviä varten, kun olen syönyt liikaa mahtuakseni muihin housuihini. En tiedä, onko ne jalassa otettu oikeasti yhden yhtä juoksuaskelta.

Siihen tulee kuitenkin muutos. Hostmamani ilmoitti miut juoksentelemaan pitkin poikin Geneveä kuun loppupuolella lasten hyväksi järjestettävässä tapahtumassa. Juoksemaan. Kilometritolkulla. Pyhät pahkasiat. Eihän tässä siis kai auta muu kuin yrittää mahduttaa itsensä niihin juoksupökiin, solmia lenkkareitten nauhat (kyllä, omistan myös lenkkarit) ja lähteä viipottamaan pitkin maita ja mantuja. Ehkä kuvittelen jättihämben rokoteneula kädessään hönkimään miun niskaan. Tai ehkä ripustan täytekakun kepin nokkaan kuin porkkanan konsanaan. Ehkä se auttaa pitämään vauhtia yllä. Ehkä myös croissukilot saavat vihdoinkin kyytiä. Tai ehkä lyllerrän postilaatikolle ja tuuperrun siihen. Ken tietää.

Otan vastaan vetoja siitä, miten pitkälle tämä sohvaperuna lyllertää. Viis kilsaa on kai minimi, mutta melko utopistinen tavoite. Huhhei. Mihin sitä taas joutuukaan?

Tänään juoksemisen sijaan nappaan junan ja suuntaan tutustumaan Nyoniin. Kivaa, Sveitsi onkin vielä melko tutkimatonta seutua miulle! Muutenkin todella kiva päästä pois kotinurkista; bebe, siis se miltei 5v, on valehtematta huutanut kolme päivää putkeen. Tai ei huutanut, sellainen hermoja raastava kitinä on ehkä kuvaavampi termi. Ei sillä mitään hätää ole, eikä edes oikeastaan syytä kitinään, mutta ilmeisesti kaksi minuuttia peräkanaa hiljaa on vain jotain, mikä ei bebelle sovi. Huoh.

Mites teidän sunnuntai?

Toppi - Pimkie

Shortsit - Only

Kengät - Converse

Laukku - Guess

Jonna K, Menton 2016

Kertomuksia uima-altaan reunalta

Jos sinulla on lapsia ja asut Geneven liepeillä, on kesän ykkösjuttu uima-altaat. Jos et ole halunnut maksaa talostasi miljoonia, eikä sinulla täten ole omaa uima-allasta, menet yleiselle poolille tai jos olet haalinut miljoonia tuhlanneita kavereita, menet heidän poolilleen. Sama se mitä teet, mutta uimaan on päästävä. Mekin ollaan käyty harva se päivä polskimassa joko läheisillä yleisillä uima-altailla, erään tuttavaperheen luona tai vaikkapa Mont Blancin nurkilla. Me, siis myös minä. Välillä oma-aloitteisesti, välillä jonkun muun suosiollisella avustuksella.

Kuluneen kesän aikana olen pohtinut, kuljeskelenko ympäriinsä jonkin sortin "heitä minut uima-altaaseen"-leima otsassa. Tai kenties selässä. Olen nimittäin lentänyt elämäni aikana uimaan vaatteineni päivineni niin monta kertaa, että olen tainnut jo seota laskuissa. Ensin uittamisestani pitivät huolen aina yhtä ihanat velipuolet. Missään nimessä en koskaan kerjännyt verta nenästäni, vaan olin aina syytön kohtalooni. Sitten tulivat kuvioihin poikaystävät ja kaverit ja lensin altaaseen aina, kun sellainen sattui näköpiirissä olemaan. Poikkeuksetta.

Entäs sitten tänä kesänä? Luulin kovin, että uudessa maassa ilman vakituista kaveripiiriäni säästyisin moiselta kohtalolta, vaan ei. Toiveajattelua. Tuttavaperheen lastenkaitsija päätti jokunen viikko takaperin, että kyllähän tuon suomalaisen arkajalankin on tultava uimaan. Niinpä minä uin, kolmesti. Joka kerta täysissä pukeissa ja tennaritkin jalassa. Ne tennarit tosin kaipasivatkin pientä puhdistusta.

Viimeisimpänä eräänä hiljaisena aamuna ollessani seuraamassa beben uimakoulutuntia, päätti puolituttu uimaopettaja, että testataanpas au pairin uintitaidot. Niinpä ennen kuin kissaa ehdin sanoa, huomasin taas polskuttelevani täysissä tamineissa aivan liian kylmässä vedessä kotiäitilauman kauhistellessa vieressä.

Olen yrittänyt kovasti keksiä, missä tuo viheliäinen tarra sijaitsee, mutta toistaiseksi kovin kehnolla menestyksellä. Toisaalta tätä menoa conssini ovat pian taas valkoiset, ehkä ensimmäistä kertaa sitten niiden kotiuttamisen. Ei siis pitäisi valittaa, oli tarroja tai ei.

T-paita - Lindex

Hame - Asos

Ballerinat - H&M

Leila N, Annecy 2016

Ei se perjantai 13. vaan se maanantai...

...nimittäin viime maanantai, 13.6. Selkeästi uusi oma pahan onnen päiväni. Miten paljon huonoa tuuria voikaan samalle päivälle kasaantua?

Ensimmäisenä aamulla oltiin juuri vetämässä kenkiä jalkaan ja lähdössä kouluun, kun bebe päätti läikyttää kaakaota päälleen. Pukeutuminen ja vaatteiden vaihtaminen beben kanssa on muutenkin kaikkea muuta kuin iisiä, joten kiirehän siinä tuli. Ei muuta kun myöhässä auton rattiin ja vauhdilla koululle. Lasten kanssa meitä ei ole pysäytetty rajalla vielä kertaakaan, mutta kerta se on ensimmäinenkin. Tottakai se sattui juuri kyseiselle päivälle, kun aikataulu oli jo muutenkin kamalan tiukka. Loppu hyvin, kaikki hyvin, joskin lapset taisivat olla tunneilla todella viime tingassa.

Takaisin kotiin mennessä huomasin, että puhelimeni oli hylännyt sim-kortin. Ei sinänsä uusi juttu, nokialainen ei ihan hirveästi fanita tuota operaattorista ja maasta toiseen hyppimistä monta kertaa päivässä. Tällä kertaa uudelleenkäynnistys ei vaan enää riittänytkään. Ei, vaikka yritin valehtelematta kymmenen kertaa, siitä huolimatta puhelin pysyi itsepintaisesti verkon ulottumattomissa. Toisaalta aika harvoin maanantaisin hostvanhemmat yrittävät miuta kesken päivän tavoitella, joten ei hätä ollut tämän näköinen.

Oltiin sovittu lounasdeitit kaverini kanssa iltapäivälle, mutta ennen sitä miun oli tarkoitus vastaanottaa hostmaman kollegan koira meille muutamaksi päiväksi hoitoon. Easy piece of cake, etten sanoisi, koira vaan ovesta sisään ja menoksi. Paitsi että se koira oli kolme varttia myöhässä. Aikani kuluksi päätin ruveta silittämään vaatteita, mutta sillä siunatulla hetkellä kun silitysrauta oli kuuma, kuului myös ovelta koputus. Ei siis muuta kuin päästämään koirakaveri sisälle ja itse ovesta ulos. Hirveällä kiireellä pihalle porhaltaessani tulin sitten tietysti päästäneeksi tuon koirakaverinkin pihalle. Tottahan toki. Eihän siinä sitten muuta kuin sateen sekaan kyseistä karvapuudelia metsästämään. Luojan kiitos kyseessä on melkolailla arkajalkainen otus, eikä sen saalistamiseen uhraantunut loppujen lopuksi aivan hirvittävästi aikaa. Teljettyäni mokoman turjaleen visusti sisälle, hyppäsin vihdoin ja viimein pienen oranssin koslani ratin taa ja otin suunnaksi ne lounasdeitit. Vihdoinkin, sillä nälkä kurni mahassa.

Ihan kun en jo tässä kohtaa olisi tarpeeksi aikataulusta jäljessä, muistin puolessa välissä matkaa jättäneeni silitysraudan seinään. Ei muuta kuin u-käännös ja kamalaa vauhtia takaisin. Puhelin edelleen mykkä, joten eipä tarvinnut ilmoittaa seuralaisellekaan tästä päiväni uusimmasta käänteestä. Täytyi vain toivoa, ettei raukkaparka kuole nälkään odotellessaan. Töpseli irti ja uusi yritys. Tällä kertaa pääsin kohteeseen ilman sen kummempia mutkia matkassa, joskin vain huomatakseni kyseisen ravintolan olevan kiinni. Tietysti. Maanantai. Pannahinen.

Ruokaa kuitenkin saatiin mahoihimme läheisestä kauppakeskuksesta ja taas oli aika hypätä pieneen oranssiin sardiinipurkkiin ja pyyhältää kodin kautta hakemaan lapsia koulusta. Kotona miuta odotti yllätys - hostmama ja poika kotona. Hetken aikaa mietin, että olinko myöhässä jostakin, mutta en sentään. Poika oli liikuntatunnilla rymynnyt naama edellä pitkin pihoja ja lopputuloksena suussa komeili muutama hammas vähemmän. Tottakai sekä vanhemmat että opettaja olivat yrittäneet soittaa miulle, mutta eihän mikään ollut tullut läpi. Kiitos tästä rakas nokialainen. Siitä sitten lähdettiin pojan kanssa legotohtorille ja sen jälkeen suuntasin sardiinipurkin kohti koulua, pienempi koululainen kun oli vielä haettava kotiin. Bensavalo loi oman jännitysmomenttinsa matkan varrelle, mutta onni onnettomuudessa, ei jääty tien varteen! Tässä kohtaa päivää pohdin jo, että jokohan se tuuri kääntyisi. Ja kääntyihän se! Siis ainakin muutamaksi tunniksi, kunnes illalla karvainen hoitolapsemme päätti tehdä tarpeensa osittain sängylleni ja osittain matolleni. Silmät ummistaessani jo tiistain puolella huokasin helpotuksesta - onneksi maanantai on vaan kerran viikossa.

Toppi - Pimkie

Pöksyt - Cubus

Kengät - Converse

Leila N, Saint-Julien-en-Genevois 2016