Pohdin syksyllä tänne palatessani paljon ystäviä, kavereita ja ystävyyttä. Pohdin sitä, että löydänkö uusia ystäviä vanhojen lähdettyä muille maille. Millaisia ystäviä löydän? Entä ystävät Suomessa, onko niitä vielä kaiken tän ulkomailla haahuilun jälkeen. Ajattelin, että olen koko syksyn ihan yksin.
Opintosuuntauksista johtuen viimeiset pari vuotta ystäväpiirini on ollut kovin miespainotteinen ja tulen mielestäni hyvin juttuun jätkien kanssa. Niinpä ajattelin, että ei vitsit, tutustun tietysti kaikenkarvaisiin miehiin täällä! Tutustuinkin, se oli helppoa. Tiedättekö yhtään miten innoissaan ranskalaiset, italialaiset ja sveitsiläiset kaksilahkeiset höpöttelevät Suomi-tytölle niitä näitä? Innoissaan, uskokaa pois. Mutta kavereita? Niitä niistä ei tullut. Tiedättekö yhtään miten vähän ranskalaisia, italialaisia ja sveitsiläisiä kaksilahkeisia kiinnostaa olla kaveri Suomi-tytölle? Sangen vähän, uskokaa pois. Taas piirtelin kuvaa syksystä yksinään.
Mutta voi, olin väärässä. Niin niitä vaan hipsi miun elämään, kavereita. On kahvittelukaveria, leffakaveria, lenkkikaveria, sushikaveria, reissukaveria ja vaelluskaveria. On joku, jolle laittaa viestiä kun viikonloppu näyttää pohjattoman tylsältä. Lisäksi on kavereita Suomessa. Eivät ne näköjään ole mihinkään kadonneet, vaikka mie ehkä olen. Miten onnekas ja onnellinen olenkaan. Oikea onnenmyyrä.
Odotan paluuta Suomeen, kavereiden luokse. En odota lähtöä Genevestä, kavereiden luota. En odota heippoja ja sitä, että nyt lähellä asuvat ihmiset asuvatkin pian aivan eri maassa. En odota loppuja. En tykkää lopuista, en edes väliaikaisista sellaisista. Voisiko elämä olla pelkkiä alkuja ilman loppuja, tapaamisia ilman hyvästejä? Silvuplee.
Leather jacket - Veromoda
T-shirt - Zara
Jeans - Veromoda
Shoes - Andiamo
Hat - From market in Verona
Bag - Guess
Päivi L, Geneve 2016
