Kun ei huvita

Välillä ei vaan huvita. Ei huvita nousta sängystä. Ei huvita tiskata. Ei huvita olla mukava. Ei huvita syödä. Ei huvita olla aikuinen. Ei huvita lähteä.

Eilen ei huvittanut lähteä. Tai itse asiassa se oli perjantai, kun paluu Patonkimaahan ei huvittanut, ei sitten yhtään. Istuin golfkisan jälkeen illallisella hyväntuulisten kanssagolfaajien keskellä ja pohdin seuraavan aamun lentoa. En ollut pakannut tai tehnyt edes check-iniä, vaikka lähtö kentälle häämötti vain jokusen tunnin päässä. En ole koskaan ollut erityisen aikainen lintu matkalaukun suhteen, mutta tällä kertaa edes viime hetken paniikki ei saanut minua tarttumaan tuumasta toimeen. Ei vaan huvittanut. Ei sitten laisinkaan.

Vaikkei au pairin palkka välttämättä miuta pakottanut uutta lentoa bookkaamaan, päätin illan hämärtyessä, ettei tällä kertaa raha ratkaise. En chekannut itseäni lennolle. En pakannut. En hypännyt aamuyöllä autoon suunnatakseni Helsinki-Vantaalle. Ei vaan huvittanut. Hinnasta viis x-määrä lisäpäiviä kotimaassa ja x-määrä lisäöitä turvallisimmassa kainalossa kuulostivat Ranskaan paluuta paremmalle ja niinpä täällä mie oon yhä vielä. Suomessa.

Oli ehkä jopa jollain tasolla pelottavaa huomata, etten ensimmäistä kertaa elämässäni hyppinyt riemusta matkalaukkuni päällä minuutteja take offiin laskien. Olenhan aina rakastanut reissaamista, lentämistä, seikkailuja, lähtöjä ja alkuja, joten moinen alakulo ei kuulu normaaliin reissuunlähtöfiilisrepertuaariini. Paremmalle puoliskolle heippojen sanominen on toki aina hankalaa ja tuleehan sitä perhettä ja ystäviäkin ikävä, mutta tällä kertaa ei kyse tainnut olla siitä. Suomalaisesta sisusta ja positiivisesta asenteesta huolimatta elo Ranskassa ei aina ole pelkkää ruusuilla tanssimista. On venyviä työpäiviä, kommunikaatiovaikeuksia, ikävöintiä ja vaikka mitä. Kaikkea sellaista, mitä ei yleensä sanota ääneen, sillä aupairiudesta halutaan antaa hyvä kuva. Perheelle kuuluu olla kiitollinen ja ajasta ulkomailla on nautittava.

Vaikka palaankin vielä perheeseen ja Patonkimaahan, on miun jo tässä kohtaa myönnettävä, etten ole löytänyt omaa ihanaa kakkosperhettäni hostperheestäni saati tule ikävöimään aikaani Ranskassa kyynel silmäkulmassa. Vaikka blogini on tarkoitus pysyä positiivisena ja ikävämpiäkin asioita pyrin käsittelemään jollain tavalla kauniisti, ajattelin kysyä, josko teitä siellä ruudun takana kiinnostaisi kuulla miun au pair -ajasta myös sellaisia kaunistelemattomia kuulumisia. Yes or no?