lauantai 12. marraskuuta 2016

Lately

Viime aikoina olen pohtinut kamalasti kaikkea ja päässä pyörineen hullunmyllyn seurauksena fiilikset on vaihdelleet ihan ääripäästä toiseen. Välillä olen ollut niin omiin ajatuksiini hautautuneena, että jopa hostlapset ovat asian huomanneet. Hups.

Tasan vuosi sitten päätin, että nyt saa riittää. Inhosin vakkaripaikan kasvoiltani vallanneita silmäpusseja, hajamielisyyttäni ja sitä, että koko ajan väsytti. Elin tavallaan unelmaani, mutta olin ihan loppu. En jaksanut enää. Luovuin kämpästäni, opinnoistani, irtisanouduin duunista ja päätin, etten hae yhteenkään hallitukseen. Tungin maallisen omaisuuteni pieneen varastoon ja rupesin kodittomaksi. Vietin joulun ystävieni kanssa Keniassa, pelkäsin tulevaa ja varasin yksisuuntaisen lentolipun Italiaan. Ajattelin, että on aika putsata pöytä ja antaa pienelle mielelle aikaa pohtia tulevaisuutta.




Olen pohtinut ratkaisuni järkevyyttä ja tullut yksiselitteisesti siihen tulokseen, että jos jotain pitäisi katua, katuisin sitä, etten lähtenyt aiemmin. Tarvitsin breikin, enkä vaihtaisi kuluneesta vuodesta pois päivääkään. Lisäksi ikäkriisistä huolimatta miulla on vielä elämä edessä ja voin tehdä tulevaisuudessa kaikkea sitä, mitä olisin ehkä kuluneen vuoden aikana halunnut puuhailla.

Olen pohtinut tulevaa ja hieman pettynyt itseeni, sillä tulevaisuus ei ole sen kirkkaampi kuin vuosi sitten. Opiskellako vaiko ei, tehdäkö töitä vaiko ei. Entä jos opiskelupaikka ei napsahdakaan ensi syksynä? Voisinko taas livistää ulkomaille? Mitä edes tahdon opiskella saati sitten missä? Kamalasti kysymyksiä ja kovin vähän vastauksia, ihanan kamala elämä.




Olen haaveillut matkoista lähelle ja kauas ja ollut salaa hieman pettynyt siihen kuinka vähän au pairina olikaan mahdollisuus reissata. Aina voi kuitenkin unelmoida ja matkata matkabloggaajien repussa niille kaukaisille palmujen peittämille saarille, joista voi muutoin vain haaveilla.

Olen blogannut aina kun olen ehtinyt. Vaikka kirjoitan tätä itseni takia ja itselleni, on aivan mieletöntä huomata miten aktiivisia lukijoita olen saanut messiin. Tiedättekö miten paljon ihanat kommenttinne piristävät harmaan arjen keskellä? :)




Olen yllättynyt siitä millainen au pair minusta kuoriutui. Blogini ensimmäisessä postauksessa mainitsin, etten pidä lapsista ja pohdin, josko koskaan tulen oikeasti kiintymään hoivaamaani kaksikkoon, mutta niin vain kävi. Miten kovin sydäntä voikaan lämmittää kun bebe kiipeää syliin harva se hetki, poika halaa keskellä koulun pihaa ja kertoo, ettei tahdo miun lähtevän tai iltapuuhien yhteydessä mainitsee miun olevan paras au pair ikinä ja "completely crazy, in a good way though". Voisin höpistä skidien suloisuudesta vaikka kuinka, mutta tiivistetään asiaa hieman; hostlapseni ovat parhaita ikinä. Piste.




Siitä huolimatta miten hyvin olen täällä viihtynyt, on pienoinen ikävä parempaa puoliskoani kohtaan kurkistellut aika ajoin. Välillä se kasvaa järjettömän kokoiseksi ja silloin olen ehkä hieman hiljainen ja allapäin. Se ei jää lapsilta, varsinkaan pojalta, huomaamatta. Niinpä eräänä päivänä poika illallista valmistellessa kysäisi, että mikä mättää. Vastasin ettei mikään. "Oh wait, I know. You miss him. You are like that, sad I mean, time to time when you haven't seen him for a while." Mitä tähän voi sanoa? Rutistin pojan suunnilleen henkihieveriin. Miten 9-vuotias voikaan olla niin tarkkasilmäinen, empaattinen ja huomaavainen? Ja niin ihana?

Kalliotamaanit postauksen kuvituksena. Ne eivät liity mitenkään mihinkään, mutta saavat karvaisella söpöydellään hymyn ainakin miun huulille, vaikka moni asia vähän mietityttääkin. Miten teillä siellä ruudun toisella puolen menee?

2 kommenttia:

  1. Voii miten ihania nuo sun hostlapset on <3 Upeasti sanottu pieneltä pojalta :) Mä vaan voin kuvitella tuon ikävän poikaystävääsi kohtaa vaikken olekkaan ollut omastani koskaan pitkiä aikoja erossa. Nuo sun pohtimat kysymykset on varmasti todella vaikeita, mutta uskon että ajan myötä ajatukset selkenevät. Vitsi mä välillä kyllä kadehdin sua, mäkin haluaisin vaan pakata repun ja lähteä maailmalle! :D Joskus aion sen unelman toteuttaa. Vaikka tiedän ettei se ole ruusuilla tanssimista, se on kuitenkin asia jonka haluan kokea :) Ihana postaus, herätti todella paljon ajatuksia mussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne on kyllä yksinkertaisesti huikeita <3 Älä olekaan näin kauaa erossa, tää on vähän tuurin venyttämistä. :D Kyllä siunkin aika vielä koittaa. :) Kiitos ihanasta kommentista <3

      Poista

Kiitos kommentistasi ihana!