Ranskikset

Heissuli ihanat ja kivaa lauantaita! Tänään hostmama on Pariisissa ja hostisällä joku työpaikan illallinen, joten miulla on lapset ihan iltaan asti, mikä taasen taitaa tietää pizzabileitä ja elokuvailtaa sekä jäätävää saavillista poppareita! Ennen kuin häippäsen muutaman vapaatunnin turvin Geneveen lounaalle ajattelin kuitenkin listata teille muutaman jutun, jotka miuta ovat täällä patonkimaassa ihmetyttäneet.

Kutsukaa sitä kulttuurishokiksi, junttiudeksi, kapeakatseisuudeksi tai miksi ikinä haluatte, mutta miun on myönnettävä, etten ole oppinut näiden kuukausien aikana ymmärtämään ranskalaisia, enkä usko, että jäljellä olevat pari kuukautta tuovat tähän suurta muutosta. Toki minulla on kokemusta vain muutaman ranskalaisen perheen toimintamalleista ja tietysti kauppojen kassoilla ja huoltoasemien bensiinitankeilla tapaamistani keskivertofransmanneista, mutta tällä kertaa se saa riittää. Juuri näiden edellä mainittujen ihmisryhmien toimintaan pohjautuukin seuraavat ihmetykseni aiheet.

Mikä kaikki sitten rakkaiden ranskalaisten toiminnassa ja jokapäiväisessä elämässä ihmetyttää?

Yleissivistyksen puute. Vaikka toki olen tietoinen suomalaisen koulujärjestelmän verrattomuudesta, aiheutti silti ranskalaisten yleissivistyksen puute pientä hämmennystä. Hyvänä esimerkkinä tästä toimikoon se, että ranskalaiset suurella joukolla ihmettelivät, että mitä ovat lentoon lähtevät lentomuurahaiset. Tulivat pitkän pohdinnan jälkeen siihen tulokseen, että ne ovat jotain ötököitä ja ovat kerääntyneet yhteen paikkaan ruoan perässä. Mitäpä siihen nyt sitten sanomaan.

Yleissivistyksen puutteesta päästään kepeästi lasten kasvatukseen. Taisin pienenä olla melkoinen kyselijä ja pesusienimäisesti imin itseäni kiinnostavaa tietoa sisuksiini. Ranskalaisissa lapsissa en ole huomannut samanlaista tiedonjanoa ja avoimuutta uusille asioilla, mikä miusta on kovin kummallista ja surullista.

Kielitaidon puute. Tiesin, etteivät ranskalaiset puhu englantia, mutta silti yllätti, etteivät he nyt ihan oikeasti puhu sitä englantia. Edes auttavasti. Siis vielä vähemmän kuin minä.

Logiikka. Esimerkiksi miun hostperheessä saatetaan syödä vaikkapa viikon takaisia tähteitä, mutta raaka-aineet heitetään menemään heti, kun niiden päiväys menee. Mukaan lukien kananmunat, maito, jauhot... Eräänä päivänä hostäidin heittäessä kananmunia mäkeen vinkkasin, että niiden käyttökelpoisuuden voi hyvin tsekata upottamalla ne veteen. Ei uskonut, vetosi päiväykseen ja heitti 23 kananmunaa pois. Be my guest.

Hitaus. Vaikka kaupassa valitsisi sen lyhimmän kassajonon, huomaa silti jonottavansa ainakin kaksi kertaa niin pitkään kuin Suomessa. Jos ei muuten, niin sitten jäädään vähintään selvittelemään miksei jollain kolme vuotta sitten vanhentuneella alennuskupongilla saanutkaan alennusta. Sen selvittelyyn tarvitaan tottakai koko kaupan johtoporras ja ehkä vielä presidenttikin. Jotenkin ranskalaisilla on taito saada aivan yksinkertaisiin asioihin menemään tolkuttomasti aikaa.

Siihen kaupassa asioinnin hitauteen vaikuttanee oleellisesti myös se, että näillä on jokaisella kassalla vain yksi linja niille pakattaville tavaroille, eikä kassa voi tietenkään palvella seuraavaa asiakasta ennen kuin edellinen on jokaisen tavaran tunkenut laukkuunsa. Oottelepa siinä sitten, kun joku suurperheen äiti pakkaa viiden viikon ostoksiaan. Ei riitä elinikäkään siinä vaiheessa.

Ajokulttuuri. Tässä ranskalaiset tulevat minusta kovin paljon ihaniin itänaapureihimme. Hätävilkut pyhittävät kaiken toiminnan, mutta muita vilkkuja ei viitsitä käyttää, nehän saattaisivat vahingossa sujuvoittaa liikennettä. Liikenneympyrässä kukaan ei tiedä mitä toiset tekevät ja on ihan ok pysähtyä vaihtamaan kuulumisia viereisen autoilijan kanssa vaikka keskelle sitä kyseistä liikenneympyrää. Kunhan siis vain muistaa ne hätävilkut. Ennakointia ei harrasteta, sen huomaa aivan viimeistään kaksikaistaisen tien lopussa. Siinä missä suomalainen liittyisi kiltisti jatkuvan kaistan jonon perään, tunkee ranskalainen itsensä ihan etummaiseksi, vaikka se tarkoittaisikin koko loppuletkan matkan tyssäämistä.

Jottei se autolla ajaminen ainakaan ulkomaalaiselle olisi liian helppoa, niin opasteina toimivat lähinnä "kaikki suunnat" ja "muut suunnat" -kyltit. Yritä siinä nyt sitten arvuutella, että onko se halajamasi päätepiste osa kaikkia suuntia vaiko kenties muita suuntia. Ajettuasi kolme tuntia muita suuntia seuraten on hyvä hetki todeta, että ajoit muuten aivan väärään suuntaan. Siun ois pitäny kakssataa kilsaa sitten seurata kaikkia suuntia.

Sitten kun olet kaikkien suuntien ja muiden suuntien aiheuttaman hämmennyksen jäljiltä löytänyt oikean kaupungin, on seuraavana vuorossa navigointi oikeaan osoitteeseen. Älä suotta hämmenny, samannimisiä teitä on kilometrin välein. Ei kun silmät kii ja vanha kunnon entten tentten -värssy kehiin. Löydettyäsi oikean tien on vielä saalistettava oikea talo. Sanotaan vaikka, että 8C. Löydät kyllä kahdeksikon, kenties jopa A-, B- ja D-raput, mutta C-rappua ei näy mailla eikä halmeilla. Älä luovuta! Ajattele kuin ranskalainen konsanaan ja kyllä se 8C sieltä aikanaan löytyy. Luultavasti numeroiden 15 ja 72 välistä.

Se maalaisjärki!?!? Sitä ei ole. Legendaarisin esimerkki lienee miehestä, joka ei saanut korttiaan toimimaan parkkimaksua maksaessaan. Soitti siitä sitten fiksusti asiakaspalveluun. Asiakaspalvelija luurin toisessa päässä kysyi, että onko miehellä kolikoita. Oli hänellä. Kehotti maksamaan parkkimaksun niillä. Mies pääsi pois parkkihallista. Loppu hyvin kaikki hyvin.

Lasten kasvatus. Lapset kasvatetaan miun näkökulmasta uusavuttomammiksi kuin vaikkapa Suomessa. Mahdollisuutta tehdä virheitä ja oppia niistä ei anneta, kaikki tuodaan valmiiksi eteen ja olenpa nähnyt kymmenvuotiaan, joka ei osaa itse solmia kengännauhojaan. Meidän pian viisvee ei pyyhi itse pyllyään tai pilko ruokaansa. Siis edes perunaa.

Niin ja sitten lasten musiikkikasvatus. Näillä ei ole nuoteille niitä C, D, jne. nimiä, joiden luulin olevan universaaleja, vaan näillä on vaan Do, Re, Mi... Yritä siinä nyt sit kertoa lapselle, että mikä niistä kaikista Do-koskettimista on tällä kertaa hakusessa.

Lasten leikittäminen. Omassa perheessäni hostvanhempani opettavat lapsilleen, ettei ilman au pairia tarvitse leikkiä, ei, vaikka läsnä olisi kymmenen kaveria. Au pairia odotellessa voi vaan istua ja katsoa leffaa. Semmoinen keskenään leikkiminenhän saattaisi vaikka kartuttaa mielikuvitusta, opettaa ryhmässä toimimista ja ryhmän johtamista ja kaikkea muuta typerää, mitä voisi sitten aikuisena hyödyntää.

Ainakin niissä perheissä, joissa au pairin oletetaan leikkivän 24/7, ovat au pairin vapaapäivät lapsille kamalan tylsiä. Harva perhe tekee mitään spesiaalia viikonloppuisin ja luvattoman monessa perheessä viikonloput käytetään lähinnä toisilleen huutamiseen.

...mistä päästäänkin erinomaisesti temperamenttiin. Oon monesti miettinyt, että mitä kaikkea ranskalaiset saisivatkaan aikaan, jos kohdentaisivat sen kaiken huutamiseen ja äkkipikaisiin johtopäätöksiin käytetyn energian johonkin fiksuun? Näillähän voisi olla vaikkapa kaksinkertainen määrä nobelisteja, olympiamitalisteja tai takuutoimiva lääke vaikkapa syöpään.


Tässä muutama seikka, jotka välillä ihmetyttävät. Onko teillä vastaavia kokemuksia ulkomailta?