Koditon

Taidan olla oikea ikävöimisen maailmanmestari. Milloin ikävöin kauramoottoria, milloin parempaa puoliskoani ja milloin ikävöin kotiin, tai kotia. Jos en ikävöi mitään näistä, ikävöin maailmalle. Ikävöin seikkailuja, uusia kokemuksia ja vapautta. Samalla ikävöin kuitenkin rutiineja, aloilleen asettumista ja arkea. Tavoitteita, toiveita ja unelmia, jotka eivät vaadi matkalippua.

Koti-ikävä ei ole juuri päässyt vaivaamaan, enkä valita, sillä onhan elämä helpompaa ilman sitä. Isäni kysyi viimeksi Suomessa käydessäni mietteitäni siitä, missä kotini nykyään sijaitsee. En osannut vastata hänelle ja tuo kysymys jäi pyörimään takaraivoni syövereihin. Kirjani ovat virallisesti äitini luona. Isäni luokse olen aina enemmän kuin tervetullut. Maallinen omaisuuteni möllöttää häkkivarastossa. Ranskassa on just hyvä näin. Parempi puoliskoni huolii minut luokseen koska vain. Keniaan on ihana palata aina uudelleen. Miellän itseni edelleen jollain tasolla lappeenrantalaiseksi. Mutta missä on kotini?

Kouvola on tuntunut aina kodilta. Siellä olen kasvanut, siellä on perhe. Silti opiskellessa sinne tuli palattua lähinnä ihmisten vuoksi. Nyt, vuosia myöhemmin, kaverit ovat ottaneet käpälät alleen ja pikkusiskonikin yhdensuuntaisen lentolipun toiselle puolelle maapalloa. Syyn palata antaa vain perhe ja sukulaiset. Kun ikävöin Suomeen, ikävöin kokemuksia. Ikävöin luontoa, puhtautta, helppoutta. Ikävöin konkreettisen osoitteen sijaan metsään, mökille, merenrantaan, peilijäälle, hiljaisille kaduille, pehmeille poluille, valoisiin öihin, tykkylumisten puiden keskelle. Ikävöin metsämansikoita, kirkuvia lokkeja, sateen tuoksua, tuhansia järviä, vehreyttä, jääkiekkomatseja, pipolätkää. Irtokarkkeja, koripalloa frendien kanssa, höntsäfutista, ruisleipää, äitin ruokia, iskän loputtomia viisauksia, isäpuolen loputonta tietotaitoa, mummin leipomuksia, hevosia, iltalenkkejä. Ennen kaikkea ikävöin ihmisiä.

"Home is not where you are from, it is where you belong. Some of us travel the whole world to find it. Others, find it in a person."

Olen jossain keskivaiheilla. Tunnen tarvetta matkustaa, nähdä, tehdä ja kokea. Kaukokaipuu, sanoisi äitini. En saa tarpeekseni seikkailuista. Jos pysähdyn, tuntuu, kuin en enää eläisi. Olen kotonani vähän siellä sun täällä. Tai ehken ole kotonani missään. Ehkä vielä etsin sitä, ehkä siksi tunnen vetoa maailmalle. Toisaalta olen kotonani missä vain, missä voin olla oma itseni rakkaiden ihmisten ympäröimänä. Missä voin heittää naamarin syrjään. Missä voin kiukutella, olla hankala ja unohtaa pitää yhteyttä. Ja silti minua rakastetaan. Jos kysyt minulta missä on kotini, vastaan sinulle. Se on maailmalla, mutta rakkaideni ympäröimänä. Siellä missä hän on, siellä on myös kotini.

Toppi - Pimkie

Shortsit - Only

Kengät - Pimkie

Nic G, Annemasse 2016