In love with Berlin

Tykkään Berliinistä. Suhteemme alku oli ehkä hieman kankea, sillä pidin Berliiniä tylsänä. Pidin koko Saksaa tylsänä, enkä ollut astunut jalallanikaan koko maahan. Mutta annettuani vihdoin mahdollisuuden tuolle kaupungille, huomasin pitäväni siitä ja palaavani sinne aina uudelleen. Mikä siinä onkin, että usein elämässä ne asiat, joita ei pidä kovinkaan ihmeellisenä ja joille antaa mahdollisuuden ehkä hieman pitkin hampain, yllättävät usein kaikista positiivisimmin ja tekevät lähtemättömän vaikutuksen?

Berliini on kuin kaupunki pienessä hiprakassa. Jatkuvassa nousuhumalassa ilman tietoakaan laskuhumalasta. Aina joku laulaa, soittaa tai tanssii. Taidetta, katutaidetta, katusoittajia, mitä vain voi löytää mistä vain. Koska vain. Alexanderplatzin liepeillä voit törmätä kultaiseen polkupyörään omistajineen vuosi toisensa jälkeen. Usein hän pysähtyy katsomaan yhtä ja samaa katutaiteilijaa. U-bahn-pysäkillä joku soittaa sunnuntaiyönä niin mukaansatempaavaa musiikkia, että ihmisiä hyppii pienen pysähdyksen ajaksi laiturille jammailemaan. Jopa junaan jääneiden tanssijalkoja alkaa vipattaa.

Samaisella linjalla kylähullun monologi piristää ja pistää kokonaisen vaunullisen ihmisiä nauramaan maanantain iloksi. Olisin antanut vaikka kenkäni ymmärtääkseni, mitä tuo mies kanssamatkustajilleen selosti. Kukaan ei katsonut häntä pahalla. Kukaan ei siirtynyt pois hänen välittömästä läheisyydestään. Hän oli yksi berliiniläisistä, maanantain piristys.

Berliini on aito. Se on pirskahtelevan hauska ja surullisen vakava samaan aikaan. Se on juuri sitä, mitä se haluaa olla. Se peilaa berliiniläisiä. Berliiniläisiä, jotka uskaltavat olla juuri sitä mitä ovat. Berliini ei esitä, eikä siellä tarvitse esittää. Berliini on kiva. Berliini on just hyvä just näin.

Nähdään taas, Berliini.