Kun ikäloppu lähtee au pairiksi

Luin Emilian blogista ajatuksia au pairin sopeutumisvaikeuksista ja tiiättekö, huokasin helpotuksesta. Olen yllättänyt itseni pohtimasta, että mitä jos olen vaan kamalan vaikea yksilö, kun kotiutuminen ei ole käynytkään niin helposti kun ajattelin. Oli ihana tajuta, etten ehkä olekaan fiiliksieni kera yksin. Tykkään hostperheestäni paljon - enhän muuten olisi tänne jäänyt. Siltikään reilussa kolmessa kuukaudessa en ole aivan 100% kotiutunut tänne ja muutama asia häiritsee yhä vielä.

Jurona suomalaisena oma aika on minulle kaikki kaikessa. Sosiaalisuuden ja vaikkapa viiden tunnin non-stop leikkimisen vastapainoksi haluan ja ennen kaikkea tarvitsen sitä paljon puhuttua minä-aikaa. Haluan voida uppoutua hyvään kirjaan vaikka kokonaiseksi päiväksi, jos siltä tuntuu. Tai haluan viettää niitä pieruverkkarit ja Netflix -iltoja. In live-auppiksena se on osoittautunut melko vaikeaksi, sillä mikäli en lähde työpäivän päätyttyä esimerkiksi kahvilaan tai kaupungille, on työ- ja vapaa-ajan erottaminen todella vaikeaa. Lapset tulevat tämän tästä kysymään leikkimään, eivätkä hostvanhemmat oikein laita tikkua ristiin selittääkseen heille vapaa-aikani merkitystä, enkä aina viitsisi olla se kurja nanny, joka taas kieltäytyi leikkimästä. En, vaikka teoriassa minulla olisi siihen oikeus.

Toinen juron suomalaisen tarvitsema asia on elintila. Asun pääosin omassa kylpyhuoneella varustetussa huoneessani. Oven toki saa kiinni, mutta hostperheellä on tavaroita ja vaatteita huoneessa säilössä ja esimerkiksi silityslauta möllöttää huoneeni nurkassa, joten myös he käyttävät huonetta päivittäin. Lisäksi vaellan alakerran ja yläkerran väliä sen mukaan, milloin hostperheellä on vieraita kylässä ja milloin alakerta on vuokrattu ulkopuolisille. Joustavuus kunniaan ja niin edelleen, mutta jollain tasolla se selkeän oman tilan puute meinaa välillä hajottaa päätä. Näin ikäloppuna kun sitä arvostaa vielä enemmän kun vaikkapa jokunen vuosi sitten suoraan lukiosta päässeenä.

Kommunikointi. Ranskalaisittain hostmamani on todella herkästi syttyvää materiaalia ja välillä tuntuu, että on yksinkertaisesti helpompi välttää tulenarkoja aiheita, sillä vaarana on jonkin sortin konflikti. Oletan, joskaan en tiedä, että hostperheeni edelliset au pairit ovat olleet itseäni nuorempia, sillä esimerkiksi huomautukseni ylimenevistä työtunneista sai vastaansa lähinnä raivokohtauksen. Olisi mukava pitää kiinni omista, jo sovituista eduista, mutta mukavuudenhaluisena ja kotirauhaa rakastavana ihmisenä olen päätynyt sopeutumaan ja päästämään irti osasta oikeuksistani. Varmasti monen mielestä sulaa hulluutta ja karhunpalvelus seuraajilleni, mutta mieluummin näin kun kolmas maailmansota, heh. :D

Kaiken kaikkiaan elämä uudessa perheessä ei aina olekaan pelkkää ruusuilla tanssimista, tai ainakin niissä ruusuissa on piikit tallella. Lapset ovat kuitenkin onneksi niin super mukavia ja alue niin ihanaa, että pienet miinukset jäävät vain pieniksi miinuksiksi. Niinhän se aina on, että jokaisella kolikolla on kääntöpuolensa, pitää vain yrittää muistaa tuijottaa niitä hyviä puolia. :)